AVA TVA Tsiisus liittyi laumaan

Siinä se nyt sitte on, todistusaineistoa siitä, että kyllä sitä ite koiransa parhaiten tuntee ja vaistoaa, millon kaikki ei oo kunnossa. Viime viikon su-ma yönä Mantan synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti hiiren, esikoisensa ja toi hänet keskellä yötä meidän väliin nukkumaan, koska Moppi oli vallottanu talon parhaan pedin. Sikisi pyhästä hengestä, syntyi Manta Mainiosta, lapsi sai nimekseen Tsiisus.
Maanantai aamuna pentua hoivattiin suurella antaumuksella, mutta kun otin kaapin päältä reenikassin poloinen pienokainen  sai jäädä oman onnensa nojaan minun tyynyn alle, kyllä aksareenit aina yhen pennun hoivaamisen voittaa. Ja kovin oli huonolla hoidolla pentunen myös seuraavat päivät, itse asiassa sen olemassa oloa ei tuo äiti-koira muistanut kuin varhaisina aamuyön tunteina, ei siis ihme, että mummokin on viime aikoina näyttäny pikkusen väsyneeltä. Mantan mielestä kun ainoa oikea paikka hoivata pentua oli minun kainalossa, pää minun kaulalla ja pentu siinä vieressä.
Onneksi hoivaamista kesti vain pari päivää, eikä se äityny ihan mahottomiin, mutta muuten Manta on kyllä ollu aika herkkis. Agilityssa kierrokset käy niin korkealla, että herkkyydestä ei oo mitään tietoa, mutta tokossa se näkyy.  Kokeeseenkin oltaisiin päästy jo ens viikonloppuna peruutusten vuoksi, mutta ne kokeet jää kyllä suosiolla väliin.
Oon aina ollu sitä mieltä, että leikkautan Mantan jossain vaiheessa ja tämä Tsiisus-lapsi taitaa aikaistaa leikkauksen ajankohtaa aika roimasti.
Jospa se tuo isäntäkin lämpenisi leikkausajatukselle nyt, kun sai tuon toivomansa Mantan pennun. Pienihän se on ja karvatonkin vielä, mutta sen verran hyvin kehittyny, että silmät oli auki syntyessään ja TVA AVA tittelit lukee jo syntymätodistuksessa. Ymmärrän hyvin, että noin hienon emän jälkeläisen haluaisi moni, mutta kyllä tämä itelle jätetään, ei siis kannata laitella pentukyselyitä.

Toissa perjantaina kävästiin koirien kans Rakki-Areenalla möllikisoissa ja Nuppu oli taas niin super! Melkeen meinasi tulla ykkösissä tuplanollat, mutta toisen radan tokavikalla esteellä (puomi) erehyin sanomaan, että kumpi eka maalissa eikä muuta tarvittu, tehtiin niin komia kontaktivirhe, että siitä ois pitäny saada kunniapalkinto! Toiseksi tultiin ja muikea oli mieli!
Mantan kanssa uskaltauduttiin mölliradalle, eka radalla kolisi 3 rimaa, toisella sama määrä + yksi kielto, mutta muuten oma tunnelma radalla oli tosi hyvä. Ja sekkaetse on pääasia, luulisin.

Reilu viikko sitten siivoiltiin halli talkoovoimin talvikuntoon ja siinä sivussa oli muutakin aihetta juhlaan, ei taidettu kyyneliltäkään välttyä :)

Talkooväki kakkukaffella

Useammat reenit on jo ehitty lämpimässä hallissa vetästä, paikkamakuuta ajatellen tuo vanha kauppa on ihan huippu.

Me nähdään koirat...

...mutta koirat näkee vain peilin

Mopin kans tokoilu on ollu ihan älytöntä, se ehtii tehä n.miljoona ihan omaa kuviota, ennenku minä ehin kissaa sanoa. Mutta en valita, tärkeintä on, että koiralla on kivaa.
Mantan kans paikkamakuussa on saatu  ihan pirun hyviä onnistumisia, nyt kun vain loppusi nuo hormoonihäröilyt että saatasiin onnistumisia muissakin liikkeissä.

 Kun tuota kakkua talkoisiin väkersin ja aloin lisäämään jauhoja taikinaan, olin menettää hermoni, kun meidän sihvilää ei löytyny mistään. Ajattelin jo, että satavarmasti se on tuo isäntä sen hukkaan pistäny, minä kun en sitä oo miljoonaan vuoteen tarvinnu (siis sitä sihvilää en oo tarvinnu, isäntää tarvii harva se päivä, viimestään silloin kun auton kojetaulussa vilkkuu uima-altaan kuva tai navigaattorissa gluteeniton-merkki). Mutta kappas vaan, siellähän se sihvilä napotti pihalla, eikä se suinkaan sisältäny moottorikelkan osia vaan ihan puti puhtaiksi/hajuttomaksi pestyjä tunnarikapuloita. Onneksi olin yksin kotona enkä siis ehtinyt syyttelemään ketään muuta ja taas vältyttiin perheriidalta.

Ja sitten pieni vinkki kaikille laiskoille harvoin leipoville tapauksille, joiden mielestä yksi maailman tylsimmistä asioista on seistä sähkövatkain kädessä tuijottamassa munien ja sokerin vaahtoutumista. Tämä tee se itse-tehosekoitin on ollu meillä käytössä niin kauan kuin jaksan muistaa ja hyvin toimii!

Assiesta kuuventeen, eilen käytiin Rakki-Areenalla aksaamassa ja sillä mielellä, että Mantan kans saatetaan jättää koko touhu tauolle hetkeksi. Tai siis ei kokonaan, sen verran innoissaan tuo eläin siitä lajista on, että jossain määrin sitä jatkettaisiin, mutta ei enää reenattasi lajissa edistyminen tähtäimessä. Ja vikahan siis ei todellakaan oo koirassa vaan minussa, en vaan opi ohjaamaan noin nopeaa koiraa ja lauantain kotiaksuissa ei meinattu saada onnistumisia millään.
Kotiin ajellessa tunnelmat oli sitte ihan erilaiset, minähän ehkä saatan joku päivä oppia! Heleppoa se ei tuu olemaan, mutta mikäpä se tässä elämässä olisi. Ja kun ajatellaan, miten tappista se agilityn alkutaival Mopin kans oli, niin ehkä minä vielä jaksan yrittää. Joka ikinen riman pudotus johtuu Mantalla minun ohjausvirheestä, kädet on missä sattuu, hätäilen liikaa, oon koiran edessä, rintamasuunta on minne sattuu... Tuohon rintamasuuntaan mulla on kyllä tosi hyvä selitys, on hyvin hankala asetella se rintamasuunta (= rintakehä = paikka missä sijaitsee tissit) oikeaan suuntaan, jos on anatomisesti niin niukasti varustettu tapaus, ettei kerta kaikkiaan hahmota rintakehän olemassa oloa. Eli ei minuakaan voi kaikesta syyttää.

Mutta on se kyllä ihanaa aikaa tämä syksy, kaiken muun ihanuuden lisäksi on tuo hirven mehtuu! Elämää ilman E-koodeja ja hammaskiveä, koirat tykkää ja minä kans!

Luita, maksaa, sydäntä, munuaisia...NAM!

Ilta-apetta parhaille ystäville

Eilen piti taas miettiä tätä ajan kulkua ja kauhistella vuosien vierimistä. Muistan niin selvästi, kun opiskelin vielä Iisalmessa ja sain puhelun edellisestä harjoittelupaikasta, että voisinko tulla tekemään yhden viikonlopun. Viikonloppu pikkusen venähti, sunnuntaina siitä tuli kuluneeksi tasan 12 vuotta. Tässä muutama päivä sitten tuumasin tuolle isännälle, että mulla on kyllä maailman paras työpaikka, huolimatta siitä, että kolmivuorotyö ja ennenkaikkea viikonlopputyöt haittaa joskus harrastustoimintaa (tosin ilman niitä viikonloppulisiä ei paljoa harrastettasi...). Välillä on kyllä tuntunu, että voisi sitä leivän helpommallakin tienata, kun on luonteeltaan tämmönen herkkis, niin tuppaa ne työjutut tulemaan kotiin asti märehittäväksi.
 Joskus, kun iskee oikeen kamala ahistus ja turhautuminen ja väsymys, muistelen vuosia sitten sattunutta tapausta, kun pieni ihminen tuli syliin, änkesi ihan kainaloon asti ja tuumasi: "Miima nyt minulla on turvallinen olo". Itkettää vieläki kun tuota tilannetta ajattelen. Ja toinen, mitä aina muistelen on se, kun kerran kesken riidan (minun siihen puututtua) toinen pikkuihminen tuumasi toiselle: "Niin kuule, etkö sinä tiijä että Miima on olemassa sitä varten, että se huolehtii lapsista". Mitäpä siihen enää lisäisi, lasten suusta sen totuuden kuulee.