Hyvää Joulua!

Töiden merkeissä meni tämä joulu, eilen olin iltavuorossa ja tänään aamussa, huomenna onneksi vapaata. Nyt sitte naatiskelen ihan yssikseni, tai siis koirien kans, kynttilän valossa ja aion huomenna nukkua niin pitkään kun suinkin vaan unta riittää. Tai siis niin pitkään kunnes jonkun nimeltä mainitsemattoman eläimen kieli tunkeutuu sieraimen kautta poskionteloon ja sieltä suuhun.

Pakkasta on nyt sitte riittäny, aamulla töihin ajellessa tuijotin huumaantuneena auton pakkasmittaria ja hihkuin onnesta soikeana, välillä se näytti jopa viittätoista pakkasastetta ja sehän on melkeen ku helle, päästäsiin kunnolla lenkkeilemään. Eipä ollu pitkä ilo, puoliltapäivin oltiin taas jo reilussa kahessa kympissä ja piiiiitkä joululenkki vaihtui tokosteluun hallilla. Mutta ei se mittään, oli ihan hyvät reenit, joskin toisella kierroksella Mantan piti huolehtia sen verran intiimihygieniastaan että reenit sen osalta loppu siihen. Ekalla kiekalla saatiin hienoja ruutuunmenoja ja hyvät kaukkarit, Mopin kans sujui kans hyvin, joskin se ennakointi ruudussa ja luoksetulossa aiheuttaa pikkiriikkisen harmaita hiuksia.

Tää tahtois jo kunnon lenkille...

Toisaalta nämä pakkaset sattu kyllä ihan hyvään saumaan, koskapa minun käsi-ihottuma on nyt jalkapohjissa ja kävely tuottaa välistä melkosta tuskaa. Tänään on ollu jo ihan hyvä päivä, kipu on ollu siedettävällä tasolla ja reeneissä kävelin jo suht. normaalisti kun jalassa oli kahet villasukat ja huopatossut. Ja onneksi on tuo mehtä tuossa heti takapihalla, siellä saa koirat juosta eikä itellä montakaan askelta tarvi ottaa. Tosin ei sielläkään näillä keleillä kauan tarkene, varsinkin nyt kun tuo Mantan värkki muistuttaa lähinnä räjähtänyttä tomaattia, ei sitä kauheen kauan halua pakkaslumessa juoksuttaa.

Sake <3

Manta on muuten kokenut ensirakkauden <3! En oo ikinä nähny Mantalla semmosta ilmettä/olemusta, kuin tässä yhtenä päivänä kun se kävi nuuhkaisemassa meidän reenikaverin Sake-malikan perskarvoja. Melkein näin sydämen sen pään päällä... Ja kun se kamalassa hellyyyden puuskassa kaivautu tässä peiton alle ja erehyin kysymään siltä että "ooonko se tytöllä Sakkeusta ikävä" se nosti päätänsä, huokasi raskaasti, laittoi pään tassun päälle ja jäi tuijottamaan seinää. Ilmiselvät ensirakkauden merkit. Huvittavaa kyllä, Moppi oli myös hullaantunut kyseisestä malikasta (se on siis uros) joskus kesällä, hyvä maku noilla meidän koirilla, täytyy myöntää.

Joulusta sitte sen verran että koirat on ainaki olleet kilttejä, lahjoja ilmestyi millon postilaatikkoon ja millon auton sivupeiliin roikkumaan. Eilen kun menin töihin, keittiön pakastimessa oli tämmönen lappu:

Ja tämmöset herkut sieltä löyty:

Suuret kiitokset Marjutille, meidän emännälle, jonka ansiosta Moppi kyllä tietää mille ovelle juostaan kun Betanian pihalla autosta päästään :)

Koirat eivät oo vielä avanneet kuin pari pakettia, niitä riittää avattavaksi vielä vuoden vaihteen jälkeenkin. Eilisiltana paketista löytyi mm. herkkuluut, joiden kans ilta sitte meni värkätessä.
 

"Kinkkuaaa!!!"

"Mulle kaaans!"

Täältä löytyi tassupyyhe, kiitokset mummolle!

Herkkujen herkku!

Manta olis mielellään syöny luun papereineen päivineen

"Nyt ei Manta askeltakaan lähemmäksi..."

Me ihmisetki ollaan oltu aika kiltisti, äippä oli keksiny aika ihana lahjan...

Kuvassa juhlitaan minun Sinttu-nuken 1v. synttäreitä jouluna `77, menossa juhlahumussa ovat myös Anne-serkku ja maailman paras Olga-mummo, huomatkaa myös myrna-astiasto, jota käytettiin vain erityisinä juhlapäivinä. Sinttu, alun perin Sinikka, joka siis istuu minun sylissä, kärsii kuvan oton aikaan sinitaudista, ihan vaan siitä syystä että satuttiin löytämään serkkupoikani Mikan, tuttujen kesken Pätkän kans sininen tussi...
Just nyt Sinttu istuu tuossa muutaman metrin päässä, pikkusen se on vuosien saatossa kärsiny ja otsatukkakin on leikattu millin sängeksi (voi sitä parkua kun hoksasin sillon n. 35 vuotta sitten ettei nukkien hiukset kasva takasi...) mutta tunnearvoa se ei laske, päinvastoin.

Pikkusen veti mielen herkäksi myös kaikkien aikojen kaunein paketti.

Äiskä oli päällystäny laatikon vuosien saatossa tulleilla joulukorteilla ja myös sisältö lämmitti mieltä, täynnä ite tehtyjä sukkia meille molemmille, lisänä vielä lapaset ja kaulaliina. Meinasi tippa tulla silmäkulmaan.

Viime viikolla juttelin erään ihmisen kans elämästä ja siitä selviämisestä. Ja siitä, miten hienolta se tuntuu, että vaikkei sitä rahaa ole liikaa niin silti voi ittesä elättää.  Ja miten sitä vaan elämässä selviää, vaikka ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaessa se potunkuorimaveihtiki oli omilla opintotuilla ostettava. Sanoin silloin, että muistan vieläkin, kun oltiin ostamassa ensimmäiseen yhteiseen kotiin, pienen pieneen kaksioon,  joulukuuseen kynttilöitä ja miten kalliit ne oli. Ite olisin tyytyny halvempiin, mutta isäntä oli sitä mieltä että ostetaan nyt nämä kalliit, jos ne sitte kestäsivät kauemmin.
Samana iltana koristelin kuusta täällä "omassa" kodissa ja laitoin kuuseen ne samat kynttilät kuin silloin 14 vuotta sitten. Sattumalta huomasin, että paketissa oli vielä hintalappu tallella, 79 markkaa. Väkisinki siinä sillon mietti, mitä kaikkea on elämässä tapahtunu viimesen neljäntoista vuoden aikana. En olis kyllä sillon ensimmäisen yhteisen joulun aikaan voinut kuvitellakkaan, että ne samaiset kynttilät ovat joskus meidän ihan ite suunnitteman talon kuusessa ja mitä ihania, kamalia, kauheita ja onnellisia juttuja tässä välillä on tapahtunu.

Tämä Joulu on muutenki niin erilainen kuin muut, Jankan isä Saksasta tuli kyläilemään ja luulempa, että tämä joulu pysyy meidän kaikkien muistoissa aina. Mukavaa joulutunnelmaa varjostaa pieni, tai oikeestaan suuri pelko tulevasta, kukaan ei tiiä, millä mielellä ens Joulua vietetään. Se on aika pelottava ajatus mutta se on vaan hyväksyttävä, nautitaan nyt tästä hetkestä. Ja ihan täysillä.

Lanttulaatikkoa ja pikkusen tokostelua

No nyt tuoksuu pirtissä meleko muikealle! Eka satsi laatikoita on päässy uunista ulos, toinen muhii siellä vielä tunnin verran. Pikkusen meni myöhäseksi tämä paistaminen, sen verran oli uunissa lämpöä kun reeneistä tulin, että ei ihan heti uskaltanu niitä sinne laittaa. Mutta päivitelläänpä sitte vaikka blogia tässä ajankuluksi.

Pakkasten takia ei oo päästy ees lenkkeilemään kunnolla ja tämän päivän reenit meni Mopin kans ihan pelleilyksi. Alkuun sillä oli niin paljo virtasta ettei mistään tullu mitään (paitsi hyppynouto on huippu), toisella kierroksella se sai minusta sähköiskun ja eipä siinä paljoa sen jälkeen pystytty tekemään. Sitä ennen saatiin kuitenki otettua meleko mukavat jäävät ja luoksetulo, hyvä mieli jäi niistä.

Manta Muikkunen aloitti toissa päivänä juoksut ja se on ollu niiiin herkkis ja nöyristelevä, että ihan ihteähi ahistaa. Tänäänkin kun oltiin lähössä reeneihin ja oltiin jo Mopin kans pihalla Manta seisoi vaan oven suussa. Jos se osaisi puhua, meidän välillä olis käyty seuraava keskustelu:
Minä: Vapaa!
Manta: Ootko varma?
Minä:Vapaa!
Manta: Ootko tosissas?
Minä: Vapaa!
Manta: En tiiä onko vielä lupa tulla.
Minä: Tuu nyt.
Manta: En uskalla.
Minä: Nyt ala tulla!
Manta: En oo oikeen ihan varma saanko...
Minä: Vapaatännetuunytihanoikeestinytlähetään!!!
Manta: No jos minä nyt sitte ihan varovasti tuun jos on ihan varmasti lupa tulla...

Siksipä aattelinki ottaa reenit tänään sillä asenteella, että tehään vaan kivoja juttuja ja semmosia mitkä osataan. Ja reilusti avustettuna. Tekemisen intoon ei näytä juoksut vaikuttavan, sen verran housut haittasi että seuratessa takajalat eli välillä ihan omaa elämäänsä.

Moppi ei ole vielä varma seksuaalisesta suuntautumisestaan, kaapissa ollaan ja visusti

Jos on koiralakanat, niin se tarkottaa sitä, että ne on koirille tarkotetut. Piste.

Nyt alkaa kyllä sen verran uni painaa, että taidan suosiolla heittäytyä sohvalle pitkäkseen ja laittaa herätyksen tuonne vajaan tunnin päähän. "Pikkusen" oon jo tässä kirjotellessa maistiaisia ekasta erästä ottanu ja tuntuu sille, että huomenna joudun ehkä tekemään vielä toisen satsin noita herkkuja, oli sen verran suun myötästä evästä. Otin maistiaiset ihan pikkiriikkiselle lautaselle, mutta hain sitte kahesti lisää. Oon siinä uskossa, että kun syö pieneltä lautaselta (vaikkakin monta annosta) elimistö ei ymmärrä saaneensa sisuksiinsa niin paljon lanttulaatikkoa, eikä se siis aiheuta sillon masuvaivoja. Tosi fiksusti ajateltu.

Mopin mietteitä

En ees muista millon oon viimeksi blogia päivitelly, joten onhan se jo aika minunki tänne jotain kirjotella.
Lunta on tullu sen verran että potkuroimaanki on päästy ja meikäpoika näytti sitte kunnolla mistä käyttölinjaset cottonit on tehty.
Äiskä inhoaa sitä, kun monet ihmiset luulee, että me puudelikoirat ollaan vaan semmosia sohvaperunoita eikä me tarvita paljoa liikuntaa eikä meidän kans voi harrastaa mitään. Nyt se heittäyty ite rasistiksi, koko ajan se on höpöttäny että Manta tarvii kunnon valjaat hiihtoon ja juoksuun ja sen kans kokeillaan ihan oikeeta vetohommaa ja lässyn lässyn. No pistäähän ne tuommoset puheet vihaksi ja kun äiskän kans sitte eilen lähettiin potkurilenkille näytin, että minustaki olis vetohommiin. Oon telkkarista nähny, että ne hiskikoirat huutaa kun ne niin kovasti haluaa vetämään ja minä otin niistä mallia, ulisin ja päästelin menemään niin paljo ku kintuista pääsin. Äiskää nauratti niin paljo että sen piti pysähtyä kesken parhaimman vauhdin, kun muuten olis TAAS ollu potkuri penkassa.
Niin ja mitä olikaan tehnyt Manta  (jolle siis ollaan hankkimassa niitä vetovaljaita),  kun ne kävivät äiskän kans vähä pitemmän lenkin. Äiskä oli pysähtyny hetkeksi korjaamaan pipoa paremmin päähän ja Manta oli hypänny tyynen rauhallisesti potkuriin istumaan. Siinä se oli istua napottanu silmät sihrullaan ja korvat rypyssä eikä ollu ottanu kuuleviin korviisakkaan äiskän kehotuksia matkan jatkamisesta. Se reppana muuten luulee, että jos laittaa korvat ryppyyn ja silmät kiinni muuttuu ihan näkymättömäksi. Maailman viisain koirarotu?
Äiskää oli meinannu pikkusen nolottaa ja oli sitä vähä naurattanukki, kai se Manta oli aatellu että sais äiskäki tehä välillä töitä.

Hävetti se muuten minuaki tässä yhtenä päivänä, kun kylällä oli yhen kaupan edessä loimulohikauppias. Muuan täti oli käyny ostamassa sieltä itelleen herkun ja Mantaraukalla veny kaula puolisen metriä, kun se täti käveli meitä vastaan. Ja  kun kaula ei enää venyny, se nousi takajaloilleen vetämään vainua. Onneksi se oli semmonen mukava täti ja sitä vaan nauratti, mutta minusta tuommonen ei oo kauheen sivistynyttä käytöstä. Manta ei oo varmaan ikinä kuullu sellasta käskyä, että "älä himoitse lähimmäisesi loimulohta". Mutta sehän onki vielä niin nuori ettei oo käyny ees rippikoulua. Tosin en oo muuten minäkään. Mutta ei se haittaa, se on meillä suvussa, äiskä kävi sen pikakurssina 19-vuotiaana ja iskä pakon sanelemana kolomikymppisenä, sitä kun pyydettiin silloin kummiksi eikä sillä koulutus olis riittäny siihen hommaan.

Viikolla oli aika kamalasti pakkasta eikä me hirveesti tarettu lenkkeillä. Äiskä käytti meitä juoksemassa työpaikkansa pellolla, mutta minä en oikeen tarennu juosta sielläkään, siksi minusta ei oikeen kuviakaan saanu. Minä sitte oottelin lämpimässä autossa sen aikaa kun Manta vähän juoksenteli, kauaa ei äiskä senkään antanu kirmailla kun ottaahan se tuommonen pakkanen jo hengen päälle.

Karvanlähtö ei oo edenny vielä häntään asti

Pikkusen aikaa minäki tarkenin

...Manteli vois nenässään, valon tuoda pimeään...

Kuuraparta

 Tokorintamalla tunnari tökkii ja pahasti, kotona me se osataan mutta hallilla ei. Äiskä on miettiny ja miettiny ja miettiny mistä se vois johtua, mutta ei se oo keksiny ja me ei kerrota. Ei se sekään liian helpolla saa päästä. Äiskä kuuli tässä yhtenä päivänä yhen lapsen suusta, että se on sen vuoksi itsenäistyny läksyjen teossa eikä kysy joka asiaa aikuisilta, koska aikuisista tulisi sitten liian viisaita. Äiskästäki tulisi ihan liian viisas jos me kerrottais sille kaikki meidän aivotukset. On paljon parempi, että se ei kaikkea tiedä eikä ymmärrä.

Ruutua me on kans reenailtu ja minä oon sitä mieltä, että se riittää kun oon just ja just nauhojen sisällä, äiskä haluaa että oon keskellä. Tästä asiasta meidän pitää varmaan vääntää kättä vielä pitkä tovi, saa nähä kumpi voittaa.
Manta on reenaillu ohjattua noutoa Jennin ohjeiden mukaan ja se pelittää aika kivasti, merkki löytyy mukavasti ja käsimerkistä haetaan oikea lelu. Minä en oo sitä vielä reenannu, mutta tarkotus kyllä olis.

Aksailua on otettu ihan pikkusen omalla hallilla, viime maanantain rumisaksat peruuntu pakkasen vuoksi mutta huomenna mennään sinne kirmailemaan. Vielä keretään sitten yhesti käydä ennen joulutaukoa, toivottavasti tammikuussa ei pakkaset kipua ihan mahottomiin ettei tuu ohjatuista reeneistä kovin pitkää taukoa.

Ja vielä loppuun pikkusen asiaa tuosta äiskästä. Sillä kun on tapana noitua tätä maailman menoa ääneen niin, että me koirat joudutaan ihan pakostakin kuuntelemaan sen vuodatuksia. Sillä pistää välillä niin vihaksi muutamat lausahdukset, mitä ihmiset päästävät suustaan.
Ensinnäkin äiskä on joskus  kuullut ihmisten sanovan koirastaan, että "se on niin kiltti että lapset saavat tehä sille ihan mitä vaan". Me varmaan ollaan ihan kamalia petoja, koska meille lapset ei tosiaankaan saa tehä ihan mitä vaan, hammasta vois tulla aika äkkiä jos leluauto kalahtasi päähän kesken parhaimpien kauneusunien. Vois ehkä pikkusen kouluttaa niitä lapsukaisia, että mitä koiralle saa tehä ja mitä ei.
Toinen äiskän verenpainetta kohottava lause on "ei tällä oo papereita kun tämä on vaan kotikoira". Niin, "kotikoirahan" saa olla lähtösin ties mistä pentutehtaasta. Harmistus kun en nyt sattuneista syistä voi kertoa, mitä äiskä tässä ihan vasta kuuli, mutta jatkossa se aiko vierailla  aika tiuhaan apulassa ja jos siellä on myynnissä pentuja tiettyjen rotujen yhdistelmästä ja vielä paikkakuntakin natsaa, niin se ei ehkä voi olla soittamatta. Enkä minä ainakaan halua olla kuulemassa sitä puhelua.
Ja kolmantena, "pystykorva (tms vastaava "ulkokoira") ei sovi kaupunkiin/kerrostaloon". Ei niin, paljo paremminhan ne voivat maalla pihan perällä häkissä, nehän pääsee sieltä ulkoilemaan kerran vuodessa parin kuukauden ajan. Ja jos ei sitte haukku pelitä, niin nappi ohtaan ja susien ruuaksi. Aika paljo löytyy lähiympäristöstä koiria, joita me ei olla  koskaan ikinä nähnyt lenkillä, siellä ne vaan häkissä haukkuvat päivästä toiseen. Mutta ne on varmaan tosi onnellisia kun ne asuvat melkein MAALLA  ja OMAKOTITALOSSA.

Onhan sitä paljon muutakin, mistä se tuo äiskä aina jaksaa pauhata. Kerran yksi työkaveri sano sille että "lopeta se koirien kans vouhotus ja tee lapsi". Ei tarvi varmaankaan sanoa, että hetken aikaa äiskä oli aika sanaton. Ei vois ees kuvitella, mitä tuommonen lausahdus saisi aikaan ihmisessä, jolla on takana vuosien lapsettomuushoidot (tiedoksi vaan, äiskällä ei oo). Joskus ihmiset on aika idiootteja. Aika usein tarkemmin ajateltuna.

Noita häkkikoiria äiskä sitte eilen mietti, kun se otti iltatorkut ennen yövuoroon lähtöä. Me oltiin ihan likikkäin ja äiskällä piti ihan hammasta purra, kun se rakasti meitä niin paljon ja sillä halutti rutistaa meitä ihan täysillä. Minä nukuin iskän tyynylla ja Manta kaivautu kainaloon ja me oltiin aika onnellisia. Vaikka äiskä kyllä joskus  sanoo, että olis kiva herätessään nähä ensimmäisenä jotaki muuta ku minun persreikä, niin ei se sitä pahalla sano. Sitä paitsi minä en ees piereskele. Manta päräyttelee joskus, onneksi harvoin, semmosia turauksia, että äiskällä ja iskällä valuu vesi silmistä. Se voi johtua siitä sen älyttömästä ruuan hotkimisesta, mutta nyt sillä onki käytössä semmonen ahmimisenestokuppi.
Saatan minäki joskus päästää semmosen äänettömän tuhnun, mutta rinsessojen pierut haisee onneksi mansikoille. Ja vadelmille ja suklaakakulle. Ihmisten on tähän ihan turha sanoa mitään vastaväitteitä, koska meidä hajuaisti on niin paljo parempi kuin teidän.

Eipä kummempia

Eipä oo kummosia tässä viikon aikana tapahtunu, iltavuoroa on pukannu siihen malliin että aika yksinäisiä on reenit aamutuimaan olleet. Tänään vietettiinki sitte hallilla aikaa koko rahan eestä, aksailtiin ja talkoiltiin tulevaa mätsäriä varten. Samalla vietettiin pieniä pikkujouluja, kahviteltiin, juotiin kölkkiä (= glögiä), syötiin pipareita, torttuja ja suklaakakkua ja tietysti pikkusen suklaataki. Ja olihan se mukavata, Nupperi kirmaili keinua niinku ei ikinä mitään kammoa olis ollutkaan, tosin kepit on nyt se pelottava juttu...Joo ei tämä ainakaan tylsäksi käy.
Makrilli hakee kepit melkeen hienosti, pikkusen vaan hirvittää miten kauan ne ehjänä siinä vauhissa pysyy.  Tarttis varmaan vaihtaa harjanvarret rautakankiin.

Ai niin, sattuhan tässä viikolla yks semmonen juttu että meinasi jalat täristä vielä kotonakin. Käveltiin kaikessa rauhassa koirien kans metässä, kun yhtäkkiä takaa juoksi kaksi koiraa eikä omistajaa näkyny missään. Huusin omat koirat luokse, Manta tuli heti mutta nämä kaksi vierasta koiraa lähtivät ajamaan Moppia takaa. Toinen niistä oli semmonen tanskandogin kokonen musta kaveri, toinen sekarotuinen pystykorva ja Moppihan juoksi karkuun niin paniikissa ettei ees tajunnu tulla minun luo. Siinä kerkesin kyllä ajatella jo kaiken mahollisen ja mahottoman lopputuloksen läpi, kunnes takaa-ajo loppu ja Moppi pääsi äiskän luo turvaan. Koirien omistajaa en koskaan ikinä nähnyt, lienevätkö karanneet häkistä tai jostain, mutta kylläpä se pikkusen säikäytti. Hetken päästä samat koirat tulivat uudelleen vastaan mutta eivät kuiteskaan tulleet enää lähelle kun kunnolla karjasin. Moppi-rinsessalla meni kyllä melkonen tovi ennenku palautu siitä höykkyytyksestä, Mantalla puolestaan säkäkorkeus kasvoi 10 senttiä kun se huomasi, että kyllä me äiskän kans yhet irtohurtat ruotuun pistetään...

Sittenpä pikkusen kuvatuksia lenkiltä, hämäriähän ne ovat mutta on sentään ollu pakkasta, vielä ku tulis lunta että päästäsi potkuroimaan!

"Hei nää on nää joulukorttikuvat...älä kato kameraan kun sanon än yy tee nyt!"

Ei oo maalimassa mitään niin onnellista kuin...

...onnellinen koira

"Tää havaitsee viholaisen...

...eikä se tottele vaikka irvistää...

...pakko käyttää kovempia konsteja...

...etkö prkle usko jo...

...minä oon tosissani...

...hyi yäk...

...mutta siitäs sait, mulle ei risut kukkoile!"

Trinsessahyökkäys

Supistellaan välillä

Sisarusrakkaus...

...huipussaan

Osataan me olla joskus olla tälleen nätistikki, ainaki kaks sekunttia

Sielu lepövää

Toko-ringin reenit

Tuntupa se hurjalle tänä aamuna, kun tiiossa oli kunnon reenilöiset ja matkaa reenipaikalle huimat nelisen kilometriä, aika luksusta!
Eli meillä siis oli luvassa tokostelua Jenni Ojalan johdolla meidän omassa hallissa ja oli tosi kiva, kun paikalla oli kymmenisen kuunteluoppilastakin, yleisö toi mukavasti jännitystä (= paineita) kehiin.

Mantan kans meillä oli ajatuksena saada vinkkejä siihen, miten jatketaan ruutureenejä, mutta reenattiinkin sitten erilaisia konsteja opettaa se. Oli kiva saada uusia ideoita tähänkin, joskin kun illalla yssikseni analysoin reenejä tulin siihen tulokseen, että se toinen konsti, missä siis käytettiin apuna vain makupaloja, ei oo meille ehkä se kaikkein sopivin. Kosketusalustan kanssa tullaan reenaamaan jatkossakin, sillä konstilla voitaisiin saada aikaan tarkkuutta ja huolellisuutta. Keinojahan on n. miljoona, sieltä vaan täytysi osata poimia ne omalle koiralle sopivimmat ja se kyllä vaatii joskus melkosta pohdiskelua.
Mutta siitä kosketusalustasta vielä sen verran, että on ne fiksuja nuo koiruudet! Ihan mieletöntä miten ne hoksaaki nuo asiat niin äkkiä. Tosin Manta teki kyllä ties mitä temppuja ennenku oikea toiminto löytyi, mutta siinä sen koiruuden yhessä tekemisen halun tosiaanki näki. Alusta piti kyllä ottaa mulla lopussa käteen, koska tarjosi niin mielellään pää sen päällä makaamista... Oliskohan syynä ollu se, että ollaan yritetty reenata sitä paikkamakuuta pää maassa.

Paikallaolohan meillä nyt on se isoin ongelma ja tietenkin just silloin, kun paikalla olisi alan ammattilainen se sujuu hienosti. Mutta ollaan nyt tyytyväisiä siihen, itse asiassa se muuten sujui viime reeneissäkin hienosti :)

Muita seuraamalla oppi taas kaikkein eniten, tunnariin tuli uusia ideoita ja ohjattua noutoa aletaan nyt reenimään uutena juttuna, sitähän me ei olla otettu vielä ikinä. Maanantaina täytyy suunnata tuonne paikalliseen Rautanettiin ja tingata sponsorialennuksella tarpeet kapuloihin.

Vaikka aikaa oli 4 tuntia ja koirakoita neljä, tuntui että olis ollu vielä paaaaaaljon asioita mihin pitäisi neuvoja saada. Siksipä suunniteltiin jo loppukahvittelun aikaan, että "tilataan" Jenni kouluttamaan meitä uudelleen heti kun vain mahollista. Sitten pääsisi mukaan muutkin kuin toko-ringin koirakot.

Seuraavan kerran lähdetään kouluttautumaan Ouluun tammikuussa, tällä kertaa taas Tarjan oppiin. Ihan mielettömän hienoa tämä kyllä on, kun päästään näin hyvien kouluttajien käsittelyyn säännöllisesti. Suuri kiitos Kainuun kennelpiirille!

"Jos vaikka lopettasitte sen jaarittelun ja alettais töihin?"

Ei tuu palkkaa tästä...

...tuijotuskaan ei tehoa...

...eikä vaaniminen...

...eikä pureminen...

...mutta alkohan se tassu nousemaan...

...ja äiskä oli niiiin onnellinen!!!

Jos ei tästä tuu mali-kuume ni ei mistään. On se hieno!

Ruutua uudella tekniikalla

Selman tunnari oli aika täydellinen!

Kiitokset paparazzeille Kaijalle ja Jennille, Tiltasta ei valitettavasti oo kuvia minun kamerassa koskapa jouduin siinä vaiheessa käyttelemään Kaijan kameraa.

Sitte pikkusen aksailua. Maanantaina kirmailtiin Rakki-Areenalla ja Mopin hyppyhaluttomuus diagnosoitui rinsessasyndroomaksi. Se villiinty jopa haukkumaan radalla ja hyppyhaluttomuudesta ei ollut tietoakaan.
Työn alla oli pakkovalssi, saksalainen ja viskileikkaus, olihan se vääntöä mutta jälleen kerran ajeltiin hymy persiissä kotiin.
Huomenna meinasin reenailla omalla hallilla noita juttuja, varsinki viskileikkaus vaatii reeniä, niin koirille kuin ohjaajallekkin. Eniten jälkimmäiselle.

Tänä viikonloppuna vietetään  laatuaikaa koirien kans kolmistaan, iskä pakkasi perjantaina kelkan autoon ja suuntasi kohti pohjoista lumen toivossa. Kittilästä sitä vissiin löytyi ja siellä se nyt nauttii talvesta kun me muut täällä lenkkeillään vesisateessa. Onneksi sattui vapaa viikonloppu, ei tarvi koiruuksilla olla yssikseen tunti tolkulla. Vaikka oon kyllä päättäny, etten valita asioista joille en mitään voi vaan opettelen elämään niiden kanssa, niin nyt haluttasi pikkusen tästä kelistä valittaa.Varsinnii ku on tuo pirun komia menopeli tuolla oottamassa lunta ja pakkasta.
Ikinä meillä ei oo tuon isännän kans tullu riitaa tms. toistemme harrastuksista ja niihin kuluvasta ajasta, mutta jotenki tässä viime viikolla satuin ihmettelemään ääneen sitä kelkalla ajelun intoa, sanoin vissiin jotain siihen siihen suuntaan että onko siinä mitään järkeä ajaa autolla 400 km suuntaasa että näkee lunta.  Ja vastaus kuului: "Me ajetaan 400 km ja kelkkaillaan koko viikonloppu, te ajatte koirien kans saman matkan kahen minuutin takia". Ei tarvi varmaan ees sanoa, että tuohon en osannu sanoa yhtään mitään.

Koirat on sitte taas ottaneet kaiken ilon irti siitä, että äiskä nukkuu ypöyksin suuren suuressa sängyssä. Illalla Nuppi teki taas tapansa mukaan pesän iskän tyynylle, Manta puolestaan tempasi semmoset kupperiskeikat kainalossa että pudota mätkähti polonen sängystä. Ei vissiin käyny kippeesti kun sinkosi samontein takasi ja kiemurtelu jatku entistä suuremmalla innolla.


Ja koskapa tänään on filmailtu vain Mantelia, niin laitetaanpa loppuun vielä kuva meidän perheen todellisesta toko-tähdestä. Tämä muutaman vuoden takainen hetki ei unohu ikinä eikä mikään saavutus toko-rintamalla mene tämän ohi, minä olin niin ratketa ylpeydestä!

TK1 ja luokkavoitto pisteillä 186  (tuomarina Piritta Pärssinen)