Toko-ringin reenit

Tuntupa se hurjalle tänä aamuna, kun tiiossa oli kunnon reenilöiset ja matkaa reenipaikalle huimat nelisen kilometriä, aika luksusta!
Eli meillä siis oli luvassa tokostelua Jenni Ojalan johdolla meidän omassa hallissa ja oli tosi kiva, kun paikalla oli kymmenisen kuunteluoppilastakin, yleisö toi mukavasti jännitystä (= paineita) kehiin.

Mantan kans meillä oli ajatuksena saada vinkkejä siihen, miten jatketaan ruutureenejä, mutta reenattiinkin sitten erilaisia konsteja opettaa se. Oli kiva saada uusia ideoita tähänkin, joskin kun illalla yssikseni analysoin reenejä tulin siihen tulokseen, että se toinen konsti, missä siis käytettiin apuna vain makupaloja, ei oo meille ehkä se kaikkein sopivin. Kosketusalustan kanssa tullaan reenaamaan jatkossakin, sillä konstilla voitaisiin saada aikaan tarkkuutta ja huolellisuutta. Keinojahan on n. miljoona, sieltä vaan täytysi osata poimia ne omalle koiralle sopivimmat ja se kyllä vaatii joskus melkosta pohdiskelua.
Mutta siitä kosketusalustasta vielä sen verran, että on ne fiksuja nuo koiruudet! Ihan mieletöntä miten ne hoksaaki nuo asiat niin äkkiä. Tosin Manta teki kyllä ties mitä temppuja ennenku oikea toiminto löytyi, mutta siinä sen koiruuden yhessä tekemisen halun tosiaanki näki. Alusta piti kyllä ottaa mulla lopussa käteen, koska tarjosi niin mielellään pää sen päällä makaamista... Oliskohan syynä ollu se, että ollaan yritetty reenata sitä paikkamakuuta pää maassa.

Paikallaolohan meillä nyt on se isoin ongelma ja tietenkin just silloin, kun paikalla olisi alan ammattilainen se sujuu hienosti. Mutta ollaan nyt tyytyväisiä siihen, itse asiassa se muuten sujui viime reeneissäkin hienosti :)

Muita seuraamalla oppi taas kaikkein eniten, tunnariin tuli uusia ideoita ja ohjattua noutoa aletaan nyt reenimään uutena juttuna, sitähän me ei olla otettu vielä ikinä. Maanantaina täytyy suunnata tuonne paikalliseen Rautanettiin ja tingata sponsorialennuksella tarpeet kapuloihin.

Vaikka aikaa oli 4 tuntia ja koirakoita neljä, tuntui että olis ollu vielä paaaaaaljon asioita mihin pitäisi neuvoja saada. Siksipä suunniteltiin jo loppukahvittelun aikaan, että "tilataan" Jenni kouluttamaan meitä uudelleen heti kun vain mahollista. Sitten pääsisi mukaan muutkin kuin toko-ringin koirakot.

Seuraavan kerran lähdetään kouluttautumaan Ouluun tammikuussa, tällä kertaa taas Tarjan oppiin. Ihan mielettömän hienoa tämä kyllä on, kun päästään näin hyvien kouluttajien käsittelyyn säännöllisesti. Suuri kiitos Kainuun kennelpiirille!

"Jos vaikka lopettasitte sen jaarittelun ja alettais töihin?"

Ei tuu palkkaa tästä...

...tuijotuskaan ei tehoa...

...eikä vaaniminen...

...eikä pureminen...

...mutta alkohan se tassu nousemaan...

...ja äiskä oli niiiin onnellinen!!!

Jos ei tästä tuu mali-kuume ni ei mistään. On se hieno!

Ruutua uudella tekniikalla

Selman tunnari oli aika täydellinen!

Kiitokset paparazzeille Kaijalle ja Jennille, Tiltasta ei valitettavasti oo kuvia minun kamerassa koskapa jouduin siinä vaiheessa käyttelemään Kaijan kameraa.

Sitte pikkusen aksailua. Maanantaina kirmailtiin Rakki-Areenalla ja Mopin hyppyhaluttomuus diagnosoitui rinsessasyndroomaksi. Se villiinty jopa haukkumaan radalla ja hyppyhaluttomuudesta ei ollut tietoakaan.
Työn alla oli pakkovalssi, saksalainen ja viskileikkaus, olihan se vääntöä mutta jälleen kerran ajeltiin hymy persiissä kotiin.
Huomenna meinasin reenailla omalla hallilla noita juttuja, varsinki viskileikkaus vaatii reeniä, niin koirille kuin ohjaajallekkin. Eniten jälkimmäiselle.

Tänä viikonloppuna vietetään  laatuaikaa koirien kans kolmistaan, iskä pakkasi perjantaina kelkan autoon ja suuntasi kohti pohjoista lumen toivossa. Kittilästä sitä vissiin löytyi ja siellä se nyt nauttii talvesta kun me muut täällä lenkkeillään vesisateessa. Onneksi sattui vapaa viikonloppu, ei tarvi koiruuksilla olla yssikseen tunti tolkulla. Vaikka oon kyllä päättäny, etten valita asioista joille en mitään voi vaan opettelen elämään niiden kanssa, niin nyt haluttasi pikkusen tästä kelistä valittaa.Varsinnii ku on tuo pirun komia menopeli tuolla oottamassa lunta ja pakkasta.
Ikinä meillä ei oo tuon isännän kans tullu riitaa tms. toistemme harrastuksista ja niihin kuluvasta ajasta, mutta jotenki tässä viime viikolla satuin ihmettelemään ääneen sitä kelkalla ajelun intoa, sanoin vissiin jotain siihen siihen suuntaan että onko siinä mitään järkeä ajaa autolla 400 km suuntaasa että näkee lunta.  Ja vastaus kuului: "Me ajetaan 400 km ja kelkkaillaan koko viikonloppu, te ajatte koirien kans saman matkan kahen minuutin takia". Ei tarvi varmaan ees sanoa, että tuohon en osannu sanoa yhtään mitään.

Koirat on sitte taas ottaneet kaiken ilon irti siitä, että äiskä nukkuu ypöyksin suuren suuressa sängyssä. Illalla Nuppi teki taas tapansa mukaan pesän iskän tyynylle, Manta puolestaan tempasi semmoset kupperiskeikat kainalossa että pudota mätkähti polonen sängystä. Ei vissiin käyny kippeesti kun sinkosi samontein takasi ja kiemurtelu jatku entistä suuremmalla innolla.


Ja koskapa tänään on filmailtu vain Mantelia, niin laitetaanpa loppuun vielä kuva meidän perheen todellisesta toko-tähdestä. Tämä muutaman vuoden takainen hetki ei unohu ikinä eikä mikään saavutus toko-rintamalla mene tämän ohi, minä olin niin ratketa ylpeydestä!

TK1 ja luokkavoitto pisteillä 186  (tuomarina Piritta Pärssinen)

Potkurireenejä alotellaan

Perjantaina minä sen sitten sain, vaaleanpunaisen potkurin! Yleisön pyynnöstä täytynee julkaista kuva ensimmäisestä testiajosta:

Tekniikka vaatii hieman hiomista...

Eilen käytiin taas kokeilemassa ja aikasta hienosti Manta hoksasi, että tarkoitus olisi ravata potkurin vierellä, ei vetää. Vetohommaakin on kyllä pikku pätkä testattu ja voi hitsi että tuo koiruus nauttisi siitä. Kunhan saadaan ne kunnon valjaat ja hihna niin pääsee se sitäki tekemään, pikkusen vaan mietityttää että missä tuon uskaltaa päästää täysiä menemään...

Moppikin pääsi kokeilemaan potkuttelua, pikkusen sitä ens alkuun pelotti jalaksista lähtevä ääni, mutta äkkiä se siihen tottui. Koskapa Mantan vauhti on Mopille liian kova, minun täytyy varmaankin hommata rinsessalle koppa, jossa se saa istua kun lujempaa mennään!

Koiruuksilla oli aika tylsä loppuviikko, kun iskä oli työmatkalla ja ne joutuivat olemaan kahtena päivänä 8h yksin. Nyt osaa taas arvostaa sitä, että on joku jonka kanssa voi jakaa vastuun koirien lenkityksestä. Normaalissa päivätyössä se sujuisi helpommin, mutta kolmivuorotyötä tekeville koirien yksinhuoltajille nostan kyllä hattua. Iltalenkillä yheksän jälkeen väsyttää jo valmiiksi ajatus seuraavasta aamusta kun tietää, että on noustava varttia vaille viisi aamuvuoroon. Mutta ehkä siihenki tottuisi jos olis pakko, pahinta oli töissä ollessa ajatella, että koirat joutuu olemaan niin kauan yksin.
Koirat ottivat sitten kaiken ilon irti siitä, että iskä ei ollut kotona, Moppi nukkui Jankan tyynyllä ja Manta minun jalkojen päällä. Moppi osaa vaan olla niin huvittavan ylimielinen tuon Mantan suhteen, se tuli ite ekaksi minun kainaloon, teki kuperkeikkoja  ja päästeli niitä ihme kurkkuääniä niinkuin aina tuossa tilanteessa kunnes lopulta mylttäsi iskän tyynyn mieleisekseen ja asettu siihen. Manta tuli sitte vuorostaan tekemään omat kuvionsa, työnsi kielen sieraimen kautta korvaan, venytteli,tunkeutu peiton alle ja kaivautu kainaloon. Se Mopin ilme, millä se Mantaa katsoi oli niin paljon puhuva: "Siis voi luoja tuo eläin on idiootti!" Ei tainnu tulla rinsessalla mieleen, että teki ite hetkeä aiemmin ihan samankaltaiset kuviot. Onkohan meillä muuten se kuuluisa paljon puhuttu "johtajuusongelma", kun nuo koiruudet saa nukkua kainalossa ;)

Lenkkikelit on  meillä päin olleet viimesen viikon aika onnettomat, just nyt luistimet olisi parhaat kulkupelit kun joka paikka on peilikirkkaalla jäällä. Tänään käytiin sen verran lenkillä että saivat tarpeensa tehtyä, itehän siellä pysyy pystyssä liukuesteiden kans mutta koirat liukastelee. Viikolla ei päästy mehtään kun oli lauhan jälkeen pakkasta ja hanki jääty, siellä olisi tassut olleet auki aika äkkiä. Luojan kiitos meillä on tuo halli, minne pääsee leikkimään ja riehumaan, lelujen piilottelu ja etsintä väsyttävät koiruuksia kummasti.

Pallo löytyi...

...ja lammastuhero kans

Pk-trimmaus

"Kumpi eka aiskän luona saa hirven sydäntä!"

Viime aikojen reeneistä sen verran, että tokoilussa on tunnari nyt täydellisellä tauolla. Nuo on vissiin keskenään sopineet, että ei muka osata sitä, koskapa molemmilla se on yhtäkkiä ihan epämäärästä haahuilua.
Merkki on hyvällä mallilla kummallakin, Mantan kans voisi kohta alkaa ottamaan siitä ruutuun menoa.
Hyppynouto sujuu molemmilla mielettömän hyvin, Mantakin kantaa kapulaa jo lähes aina niin kuin pitääkin.
Paikallaolossa Manta on parissa viime reeneissä noussut taas istumaan, kun reenitään yksin sitä ongelmaa ei ole, edes avoimen paikallaolossa. En tiiä mikä ihme siihen auttasi, tuntuu että kaikki konstit on kokeiltu.
Mopilla tekemisen into vain vahvistuu, seuraaminen on ihan älytöntä sinkoilua ja se jopa edistää (!!!) mutta oon siitä vaan iloinen, parempi niin mitä että se hiimailee siellä jossain takavasemmalla.
Ens lauantaina meillä on Mantelin kanssa toko-ringin reenit enkä millään malttais oottaa. Jospa sitä sitte sais jotain vinkkejä tuohon paikallaoloon, se kun tällä hetkellä tuottaa kaikkein eniten ongelmia.

Lauantaina otettiin aksaa ja Moppi päätti ettei halua hypätä. Tietysti aattelin että se on kipeä jostain, mutta kun sen illalla kopeloin en löytäny mitään kipukohtia. Lenkillä se liikkuu normaalisti, hyppii, leikkii Mantan kans ja tokohyppy menee ilman ongelmia, joten kyse on ehkä prinessasyndroomasta. Oliskohan se vaikka liukastunu ja säikähtäny tai kolauttanu tassun rimaan, muutahan se ei tarvi. Onneksi huomenna on rumisaksat, katotaan siellä sitte miten hypyt sujuu.
Mantan kans otettiin hyppytekniikkaa, keppejä ja putkeen irtoamista, mukavasti meni.

Mopilla on herkkujemma

Päivätirsat

Löytysi meiltä parempiakin paikkoja missä makoilla

Vaikkei pihalle kattoessa uskosi, niin Jouluun on enää reilu kuukausi. Minä niin nautin siitä ajasta, vaikkei sitä ehkä kaikki ihan uskosi, meidän pihalla kun ei oo yhtä ainokaista sähköistä jouluvalohörhellystä. Minä inhoan niitä...  Ja inhoan sitä, kun Joulu alotetaan liian aikasin, tänään törmäsin kaupassa joulupukkiin ja minusta niiden pitäsi olla liikkeellä vasta joulukuussa.
Kovasti oon miettiny mitä sitä koiruuksille tänä vuonna lahjaksi ostasi, niillehän pitää ihan ehottomasti olla herkkulahjojen lisäksi jotaki muutaki. Kummilapsille pitäsi kans jotaki keksiä, siinäpä ne tärkeimmät lahjaressin aiheuttajat onkin. Ja siitäpä tuliki mieleen, että miksi ihmeessä aina puhutaan tosi negatiiviseen sävyyn siitä, että lemmikit on joissain perheissä lapsen asemassa. Miksi ei saisi olla? Meillä ainaki ovat. Mutta ei se sitä tarkota, että niitä kohdeltaisiin niinkuin ihmislapsia, kyllä ne ihan koiria saavat olla. En nää siinä mitään väärää, että ne nyt vaan ovat meidän perheessä ne, joiden hyvinvointi menee kaiken muun edelle ja niinhän se menee lapsiperheissäkin. Tai ainaki pitäsi mennä. Ja koskapa meillä ei ole lapsia (eikä näillä näkymin tule, syitä ei tarvi minun mielestä kaikelle kansalle kertoa) niin ei se oo keltään pois.
Takaisin aiheeseen, Joulua siis  kovasti ootellaan. Varsinkin ja ehkä eniten sitä leivinuunista tulvivaa lanttulaatikon tuoksua... Masu ei tykkää mutta mitäs pienistä, on se vaan niin taivaallisen hyvää. Ihan pakko on ehkä tehä yksi pieni koe-erä jo ennen joulua, tai vaikka kaksi tai kolme. Ja porkkanalaatikkoa kans. Ja niissä eväissä ei sitte voita ja kermaa säästellä, sanopa kuka tahansa ihan mitä tahansa niin niistä se maku saadaan. Sitä paitsi minä en syö suklaata, en ees jouluna, niin pakkohan ne kuuluisat ylimääräset joulukilot on  jostain hankkia!

Parin viikon touhuiluja

Kylläpä kolme koiraharrastuksen täyteistä vapaapäivää sai unohtamaan arkielämän huolet täydellisesti! Ihotautilääkäri määräsi aikoinaan minut kovettamaan itteäni sen verran, että jättäsin työasiat työpaikalle enkä miettisi niitä kotona, mutta minkäs teet kun oot niin herkkis. Tänäänkin itkeä tihrustin niin paljon että sain ihan kamalan päänsäryn ja piti kaivautua vällyn alle koirat kainalossa päivätirsoille. Ja syynä tihrustukseen oli se, että päätin kerrankin ottaa vapaapäivän rennosti ja istahtaa sohvalle kutimen kanssa katsoen samalla Vain elämää- ohjelmaa nauhalta. No eihän sitä itkemätä kato kukaan, sitte tuli ikävä Riepua ja Reimaa ja mummoa ja kaikkea mahollista ja sitte itkin jo sitäki miten tärkeitä ja rakkaita nuo koirat on... Elämä olis paljo helpompaa jos olis vähä kovempi ihminen.

Viimeksi rumisreeneissä otettiin koiruuksien kans tekniikkareenit ja välistävedot sujui aika mallikkaasti. Mopin kans reenailtiin keppikulmia ja hitsi että se hakee ne näppärästi!
Lauantaina aksailtiin omalla hallilla, Moppi oli ihan mieletön ja meni keinun paremmin kuin pitkään aikaan, aina kun silmä vältti se oli ite ihan vapaaehtosesti menossa sille. On tainnu oppia että keinulla saa hirven sydäntä :). Pitkästä aikaa otettiin pöytä ja Manta pysy siinä tosi hienosti, keinulle on kans tullu paljon malttia ja kontakti oli tosi hyvä. A:n kontaktilla se tahtoo heittää takajalat maahan ennen aikojaan, siinä vauhtia on sen verran enemmän mutta pääasia että se nyt kuitenki ottaa sen kontaktin.
Mantan kans otettiin pussiin irtoamista kauempaa ja hienosti meni. Myös kepit se haki hyvin, joskin niissä on se ongelma, että se alkaa oikomaan jos minä menen edelle. Verkot olis varmaan siinä hyvät, suunnitelmissa on jo semmonen tee se itse-malli...

Eilen tokoiltiin ja ekan kerran oli tunnarikapulat hallilla. Molempien kans otettiin sitä häiriöttömässä paikassa, oma löytyi mutta palautuksessa on vielä paljo opittavaa. Mantalla meni tosin alkuun pasmat sekasin, kun vieressä oli Mopin häkki, missä oli suikale kuivattua lampaan päänahkaa. Siirsin häkin kauemmaksi ja sen jälkeen keskittyminen parani.
Moppi oli niin villinä ettei meinannu nahoissaan pysyä. Nauruksihan ne reenit taas meni mutta menköön, esim. luoksetulossa se lähti tulemaan kohti ilman käskyä, pysähty ilman käskyä puoleen väliin ja jatkoi taas ilman käskyä tosi hienosti sivulle... Ja se ilme kun  oli just semmonen että "äiskä enkö ollukki aika pirun taitava!" Olihan se.
Välillä otettiin temppuja, Moppi osaa (normaalisti) heittäytyä kuolleena maahan kun sanon pum ja osotan sitä sormella. No, se eilinen "kuoleminen" muistutti lähinnä epileptistä kohtausta, taito sekin.

Tänään kävästiin  tokostelemassa ja olin jo ollut siinä luulossa, että Mantan paikkamakuu on paremmalla mallilla. No, tänään se sitte taas nousi istumaan ja kun käskin takasi maahan hetken päästä  nousi. Otin uusiksi ja sitte meni hyvin. Mutta ei kai tämä niin mukavaa oliskaan, jos ei sillon tällön takapakkia tulisi.
Tunnari otettiin nyt pienessä häiriössä ja kummasti se oma vaan löytyi, molemmilla. Manta palautti  hyvin, mutta Mopilla oli jälleen ihan omat kuviot, sen mielestä on tehty tarpeeksi töitä kun oma on löydetty, riittää kun sen heittää jonnekkin äiskän suuntaan.

Siinäpä vähän reenilöistä, sitten muihin touhuihin.
Moppi on nyt  taas saanu pk-rimmauksen. Niin ihana kuin se pitkäturkkinen cottoni oliski, niin ei se vaan meidän elämäntyyliin sovi. Käytiin tässä metsälenkki 0-kelissä sillä seurauksella, että Moppia piti välillä kantaa, jalat oli yhtä lumipaakkua. Ja suihkuttelun jälkeen jalkakarvat oli niin huopaantuneet, että en edes yrittäny selvitellä, sakset kouraan ja karvat pois. Ei se kuitenkaan ihan kalju oo, jalat ja mahanalus on vaan rimmattu ja luulempa, että koiruuskin on onnellisempi nyt. Toisena vaihtoehtona kun olisi ollut unohtaa metsälenkit ja tyytyä hihnalenkkeilyyn auratuilla teillä. Luulisin, että tuo adhdcdt olis vajaassa viikossa vähintäänni räjähtäny. Kyllä koiran pitää päästä juoksemaan, hihnalenkeillä ei paljo kunto kasva, puhumattakaan lihaksiston kehittymisestä.

Karvoista puheen ollen, Manteli on niin kalju, etten oo uskaltanu ilmottaa sitä ees tamminäyttelyyn. Lattialla pyörivien karvatuppojen määrästä päätellen ollaan jo voiton puolella, nyt ootellaan alkaisko se kasvattaa uutta. Eihän se mikään karvahirmu (onneksi) oo ikinä ollutkaan, mutta nyt se on ihan ku joku pula-ajan nälkiintyny kettu. Mutta kaunis se on kaljunaki <3.

Löysin muuten kaupan hyllyltä tässä yhtenä päivänä kuivattuja jäniksen korvia. Piru että ne mieluisia, jopa Moppi, maailman nirsoin eläin, syö niitä että rouske vaan kuuluu. Pahoja eivät oo Mantankaan mielestä, annoin niille tässä keittiössä semmoset ja Manta pyyhkäsi heti olkkariin syömään omansa. Minun piti mennä  luutun kans perässä, ettei parketti ala kärsimään kosteusvaurioista, oli meinaan meleko mojova kuolavana  lattialla.

Reenien jälkeen...

...väsyttää!

Iltavillit takapihalla, kuvaaja ei meinannu pysyä perässä

Iskän kans katotaan telkkaria

Kongit pakastetulla maksalaatikkotäytteellä on aika parhaita

Lumikuono

Tälleen näkee paljo paremmin mitä naapurissa tapahtuu (tiedoksi vaan naapureille, meiltä ei jää MIKÄÄN huomaamatta...)

Aksailua omalla hallilla

Tekniikka hallussa ja vauhilla mennään

Nyt osataan jo hidastaa oikeassa paikassa...

...mutta pussi mennään täysiä!

"Joko saa tulla?"

Korvat hulmuten

Kyllä se kotona kontaktit osaa...

Jos Mopilta kysytään, niin tämä on melkein kivempaa kuin putkeen meno

Ja ihan pakko pikkusen vielä hehkuttaa tätä meidän koiraporukkaa, vaikka oon tainnu siitä ennenki mainita. Uusia harrastajia on tullu mukaan sakkiin ja koirakoiden edistyminen niin tokon kuin agilitynki saralla on ollu ihan mielettömän hienoa. Ennenkaikkea porukalta saa avointa palautetta reeneistä, niin positiivista kuin negatiivistakin, eihän sitä muuten ikinä opi mitään jos ei kukaan sano mikä mättää ja mikä toimii. Lähes aina reeneistä lähdettäessä jostain kuuluu "voi hitsi että oli hyvät reenit" ja siihen kommenttiin kaikki yleensä yhtyvät. Jos joku on menny persiilleen, joku toinen juttu on sitte onnistunu ja siitä ollaan onnellisia. Ja se asenne näkyy sitte myös koirissa, niilläkin näyttäisi olevan aina hallilla ihan pirun hauskaa.
 

Karibialla

Kerrankin ei koira-aiheinen blogipäivitys! Aivot on nyt ihan pakko saada nollattua jos meinaa unen päästä saada kiinni tälle yölle ja mikäs sen parempi nollaus kuin muistella vuosien takaista matkaa Miamiin ja Karibialle.

Oli aivan huikea reissu, ensin oltiin muutama päivä Miamissa ja sitten lähdettiin viikoksi risteilemään aika huikealla paatilla, Freedom of the seas oli siihen aikaan maailman suurin risteilyalus ja täytyy kyllä sanoa, että oli siinä parina ekana päivänä pienellä kaenuulaesella pikkusen ihmeteltävää. Palvelu oli ihan huippuluokkaa ja ruokaa oli tarjolla ympärivuorokauden, kaikki muu paitsi alkoholipitoiset juomat kuului matkan hintaan, joten ilman kuntosalia oltais tultu ehkä pyörimällä kotiin.

Lienee sanomattakin selvää, että matkalla sattui ja tapahtui aika paljon, kaiken kertomiseen menisi päivä aikaa. Mutta jokainen voi itse kuvitella, että kun neljä onnettoman kielitaidon omaavaa maalaistolloa pääsee ulkomaille, on reissu aika ikimuistoinen. Me ei siis oltu minkään matkatoimiston järjestämällä matkalla, vaan seikkailtiin ihan omiksemme ja loppujen lopuksi hienosti pärjättiin. Kovasti me reenattiin enklannin kieltä jo matkalla, hyvä esimerkki meidän mielettömästä kielitaidosta saatiin  välillä Helsinki-Pariisi, kun joimme viinilasilliset matkan kunniaksi ja joku yhtäkkiä huomasi että "Jaakkos kippo is apsaiddaun". Näillä eväillä suunnattiin sitte kohti Ameriikkaa, mutta Haitilla kyllä sitte huomattiin, että kyllä ne ymmärtää kaenuun murrettaki. Jan-Karilla meni pikkusen ohi snorklaus-välineiden vuokraamossa sen täti-ihmisen puhe ja se sitte  tuumasi hyvinnii kaenuulaesittaen että "TÄH". Täti selitti heti asian uudelleen ja selvemmin ja johan se meni jakeluun.

Niin ja mehän siis risteiltiin ensin Miamista Haitille, sieltä Jamaicalle, sitten Caymansaarille ja lopuksi Meksikon kautta takaisin Miamiin. Koko reissulta odotin kaikkein eniten Jamaicalle pääsyä, vuosien takaisesta coctail-elokuvasta oli tullut semmonen käsitys että siellä vain tanssitaan rannalla bambuhameessa ja uiskennellaan vesiputouksen alla... Ei se ihan niin ruusuista ollut, kyllä siellä vaan köyhyyskin näkyi. Caymansaarista ja Meksikosta minulla ei ollut mitään ennakkokäsityksiä ja molemmat olivat ihan mielettömiä paikkoja, molemmissa olisi viihtynyt paljon pidempäänkin kuin vain sen yhden päivän.

Valitettavasti iso osa kuvista on julkaisukelvottomia, koska niissä törötetään tukka pystyssä posket auringon polttamina bikineissä ja semmosia nyt ei oikeen yleiseen jakeluun kehtovaisi laittaa. Tässä nyt kuitennii muutamia...

Maijamipiitsillä

Jos minä uskaltaudun uimaan, pitää olla jo tosi lämmin keli   (olisko ollu jotain reilut +30)

Satamassa

Laiva lähtee...

Tervetuliaispippalot

Yksi miljoonasta ruokasalista, täällä syötiin  ne hienoimmat illalliset

Pyyhkeet vaihdettiin tietysti päivittäin, mutta siitäki oli tehty taidetta

Tänne suunnattiin joka aamu

Matkalla Haitille

"Meidän" laiva

Snorklaajat

Paikasta A paikkaan B huristeltiin raktorin peräkärryssä

Uimasillaan, turvallisesti haiverkkojen tällä puolen

Laivan uima-altaita

Pyyhemäyris

Jamaicalla

Laivalla pääsi surffaamaanki...

...tai kiipeilemään

Allaspippaloiden tarjottavia

Caymansaarille menossa

Auringon nousu

Suomalaista käsityötä Meksikossa

Pitihän siitä kuva ottaa kun minä juon kaljaa ekan kerran kymmeneen vuoteen...helle tekee tehtävänsä

Tais olla reissun kohokohtia

Vessoissakaan ei ollu valittamista

Tämä "meidän" laiva, niinkuin monet muutkin Royan Caribianin laivat on siis tehty Suomessa. Monet laivan henkilökunnasta arvasivat meidän kotimaan, koskapa olivat itse olleet tai ainakin käyneet Suomessa silloin kun laivaa Turussa rakennettiin. Vaikka kielitaitomme on mitä on, niin yhtenä iltana illallisella kuunneltiin hymyssä suin viereisen pöydän keskustelua Suomesta. Kauhistuttavaa oli, että siellä on niin kylmä, että merikin jäätyy talvisin :).
Oli muuten hienoa huomata,  että vessoissa oli Oraksen hanat ja saunassa Helon kiuas. Ja saunasta puheen ollen, siellähän piti käydä joka ikinen aamu kuntosalilla rehkimisen jälkeen. Naisten puolen saunassa minä ja Marja olimme aina ainoat alastomat, kaikki muut istuivat urhoollisesti vaatteet päällä... Ja ne kaikki muut taisivat pitää meitä hulluina... Miesten puolella oli sama meininki kunnes eräänä aamuna Jari oli löytänyt lauteilta toisen alastoman miehen, ihan tuiki tuntemattoman sellaisen ja oli tietysti kysynyt että "Veör aar juu kam from?" Setä oli vastannu että "Aim from Finland, veör aar juu?" Sitteppä tais löytyö jutusteltavaa enemmänni.

Kyllä se vaan säännöllisin väliajoin iskee ihan hirmunen hinku takasi tuonne lämpimään, mutta siinä on muutamia muttia eessä. Ensinnähi nuo koirat, toisekseen en enää ikinä nouse lentokoneeseen (sanopa kuka tahasa ihan mitä tahasa, niin minoon sitä mieltä että venäläiset junatki kulkee tasasemmin mitä amerikkalaiset lentokoneet) ja kolmanneksi ei olis kyllä varaakaan. Mutta onneksi on jotaki mitä muistella!