maanantai 13. lokakuuta 2014

Meillä on taas pentu...

Nyt se on sitten syntynyt, se kauan odotettu pentunen. Ottaen huomioon turkin värin ja laadun sekä hännättömyyden, ei isästä ole epäselvyyttä... Amo on tainnut onnistua siinä, mitä on pienen ikänsä vongannut ;) Onhan Manta ollut sen suurin idoli heti seitenviikkosesta lähtien ja tunteet on käytöksestä päätellen vain voimistuneet. Eikä haittaa, vaikka välillä on tullut vähän turpiinkin, päin vastoin, Amo tykkää selkeästi vaikeasti tavoiteltavista naisista :)


Ihan kamalan vakavissaan Manta ei äitiyttään ota, päivät menee kohtuullisen hyvin eikä "pentua" pahemmin huomioida, mutta öisin äitiyden tunteet herää sitäki pahemmin. Lasta kun ei voi imettää muualla kuin sängyssä, ei oo ollu yöt yksinäisiä kun kaksikymmentä kiloa elävää lihaa läähättää kylessä kiinni.
Jälleen kerran tuli kuitenkin todistettua,  että ei se tuo Manteli mikään idiootti ole. Pari päivää ennen "pennun" syntymää olivat poltot äityneet vissiin sen verran koviksi, että se oli ihan itte päättäny lääkitä itteään. Olin (idiootti oon...) nostanut koirien EA-laukun autosta eteiseen enkä sitte tarpeeksi korkealle, joku näppärä eläin oli ihan itte osannu avata vetoketjun ja töistä tullessa vastassa oli silputtu lääkepakkaus. Kamala paniikki iski, säikähin että nyt on menny Buranat parempiin suihin, mutta onneksi ne oli koirien omat särkylääkkeet. Eikä niitä ollu sitte menny kuin tupla-annos, eli en sen kummemmin hätääntyny. Eikä siinä kaikki, myös kyytablettipaketti löytyi lattialta, joten on meillä ainaki kivuton ja kutisematon äiti-koira...
Mutta eihän se pienikään valeraskaus hyväksi nartulle ole. Kävin taas tutkailemassa noita sterilisaatiojuttuja, mutta iski niin kamala paniikki päälle, että oli pakko lopettaa. Ei se leikkaus ja varsinkaan  nukutus ikinä riskitön ole, vaikka järki kyllä yrittää sanoa, että suurempi riski tuolla nato-ohjuksella on jäädä vaikka auton alle kuin menehtyä leikkaukseen. Ja pakkohan se on tehdä, ei siinä vaihtoehtoja taida olla.

Minun ikioma Hachiko -uskollisempaa ei ole <3

Reenikelit alkaa olla kohtuullisen viliposat, Mopin kanssa ei voi tehä enää oikeastaan mitään, Manta kyllä tekisi jos antasi. Viimesimmät aamutokot jäi melko nuivaksi, kun kenttä oli niin jäässä etten uskaltanu ees lelua heittää, jäinen hiekkakenttä ei ehkä paras mahollinen alusta oo. Eikä se toinenkaan vaihto eli räntäsateessa reeniminen oo mikään minun lempparijuttu... Onneksi, jos kaikki menee hyvin, muutaman viikon päästä reenaillaan lämpimässä hallissa, tunnostaa aika mukavalle!

Toissa viikonloppuna päästiin kuitenkin nauttimaan mökkeilystä melkein kesäisessä kelissä, varmaankin viimeisen kerran tälle syksylle. Manta päätti ottaa kaiken ilon irti tästä ja piehtaroi ihmispskassa siihen malliin, että kotona odotti tervashampoo pesu. En jaksa ees laskea, kuinka monesti oon sen tälle syksylle pessyt, enkä ymmärrä mistä se niitä kasoja löytääkin. Jotenni tunnostaa, että tänä syksynä oon saanu pestä tuota eläintä enemmän kuin koskaan aiemmin, kaupoissa voitasiin alkaa myymään semmosia ihmispskapusseja koirankakkapussien sijaan. Pitääpä muistaa tämä, kun ens keväänä alkaa lehdissä se kamala souvinki niistä koiran jätöksistä.


Sieltä saattaa hyvällä onnella tippua joku herkku...







Ei ollenkaan hullumpi noutaja... Naapureille tiedoksi, ettei kannata jättää saunajuomia pihalle.

Kamalan äitiysressin lisäksi Mantalla on ilmeisesti jotain muitakin ongelmia, ainaki se, että vaikka kaapit ois täynnä vaatteita, ikinä sieltä ei löydä mitään päälle pantavaa. Eikä ainakaan silloin jos meinaa rimpsalle lähteä.


Voin vain kuvitella, millä ilmeellä Moppi on trinsessapedistään tätä touhua katellu, kun äitiyden uuvuttama Manta on epätoivon vimmalla itelleen jotain ihmisten ilmoille kelpuutettavaa vaatetusta ehtiny... Ilmeisesti tuloksetta, koska mitään se ei ollu päällensä laittanu :D