Manta Saaga Serafiina 5 v.

Minun ikioma Hachiko, koira, jonka luonteesta eivät asiantuntijatkaan saa täyttä selvyyttä, täytti viime viikon tiistaina 5 vuotta.

Miten voikin eläin olla semmonen niinku tuo on, kun tehään töitä tehään ne hommat satanen lasissa, lenkillä jaksetaan hilipatella tunti jos toinenkin, joskus kolomaskin, kun on pari viikkoa pakkasta kolomen kympin hujakoilla ja äetee räkätauvissa, riittää oekeenni hyvin vartin lenkit muutaman kerran päivässä. Ja sitte vaan venytellään koipia sohvan nurkassa ja kaivaudutaan vielä pikkusen syvemmälle äiskän kainaloon, se kun tarvii kipeenä ollessaan pikkusen tavallista enemmän rakkautta ja hellyyttä. Eikä mitään merkkiä siitä, että elämä kävisi tylsäksi.

Näin onnetonta tilannetta meille ei oo vielä Mantan kanssa sattunutkaan, tämä on ensimmäinen talvi, kun meillä ei ole lämmintä reenitilaa. Mutta on se todistanu sitte sen, että on meillä kyllä niin maailman tervepäisin peesee.

Tuo meijän perheen ei palveluskoira on sitte omalta osaltaan todistanu sen, että kennelliitto vois pikkusen miettiä kriteerejä sille, miten erotellaan palveluskoira seurakoirasta. Just nyt sanosin, kun Mantan synttärilahjalelun sisälmyksiä oon jonkun päivän lattioilta keräilly, että ne on ne seurakoirat, jotka tarviivat sen aktiivisen kodin.

Oon tainnu mainita joskus aiemminkin, että joskus minä oon varmaan jotain hyvää tehny, kun oon  tuommosen Mantan omakseni saanu. Hankalahan sitä on näin sanoin selvittää, se pitäsi nähä ja varsinkin tuntea, mutta on se vaan niin käsittämätöntä, miten koira voi tietää minun ajatukset ennen kuin ehin edes ajatella.
Kerran yksi tokotuomari kokeen jälkeen sanoi, että harvassa on koira, joka tottelee noin pieniä/hiljasia käskyjä ja joka istuu perusasentoon, ennen kuin minun liike on pysähtynyt. Mutta se onki Manta, ei mekään, jotka eletään sen kanssa, aina tuota ymmärretä.

Mutta palataanpa aiheeseen, eli Manta synttäreihin. Tosin niistäpä ei jää jäläkipoloville paljo kerrottavaa. Kakku hävisi ennen kuin kukaan ehti sitä kunnolla maistaakaan, lelu meni rikki ensimmäisissä leikeissä ja Moppi viimeisteli loput.

Mutta onneksi lahjoista parhain, lahjakortti hierojalle, oli hommattu jo hyvissä ajoin ja piiiiiitkästä aikaa koirat pääsivät muokattavaksi.
Koska edellisestä hieronnasta oli kulunut jo niin pitkä aika, olin varma, että koirat ovat ihan jumissa, van eipä olleet. Manta nautti hommasta ihan täysillä, mitään pahempia kipukohtia ei löytynyt, Trinsessi oli pikkusen jumeksessa vasemman puolen perskannikoista ja lavasta, muttei niin paljoa etteikö olisi hieroa pystynyt. Hienompi homma, nyt saadaan taas reenailla ihan kaikessa rauhassa, terveroppisten koirien kanssa :)

Parasta vasta hierotuille lihaksille: SAUNA!

Tässä kamalassa maailmassa -ja sitähän se nykyään on, enkä siksi välitä ees hirveesti uutisia katella, jokaisen ihmisen, siis aikuisen, pitäsi lukea joskus lastenkirjoja, Peppiä, Eemeliä, Muumeja ja muita. Sieltä löytyy niin paljon viisautta. Jotenki minuun niin kovasti kolahtaa myös Pikku prinssi, enkä äkkiseltään keksi, miten voisin paremmin onnea toivottaa ikiomalle kettutytölle:

-Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä...
-Minä olen kettu, sanoi kettu.
-Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen...
-En voi leikkiä kanssasi, sillä minua ei ole kesytetty.
-Ai, anteeksi, sanoi pikku prinssi.
Mutta hetken mietittyään hän lisäsi:
-Mitä tarkoittaa kesytetty?
-Kesytetty on sama kuin solmia siteitä.
-Solmia siteitä?
-Aivan niin, sanoi kettu. Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikkupoikaa...Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa...

...Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

Mikrosian mietteitä

Minä jo toivoin, että paluu arkeen alkaisi ja normi elämä vois alkaa, mutta mitästä joutavia. Pakkasta on ollu niin paljo jotta peräpukamatki vetäytyy sisään lämpimään ja äiskä rykii ja räkii siihen malliin, että ihan hirvittää. Ja Mantan kanssa menee hermot.
Minun käsitys toimivasta parisuhteesta kun ei ole se, että toista vongataan vain sen yhen asian toivossa silloin kun ite halutaan, kyllä siihen muutakin tarvitaan. Van kerroppa se tuolle naiselle. Onneksi se on iskeny silmänsä (minun lisäksi) yhteen pystykorvaan, vähän minua kyllä melkein säälittää, kun lenkillä sen pystiksen häkin ohi mennessä Mantalla ihan itku pääsee. Se nousee aina penkkaa vasten seisomaan ja sitte ne keskustelee:
-Hauhau!
-Hmmmhau!
-Hau!
-Hmmmiuiu!
-Hau!
-Iuiuiuuuuuu!
-Hau!
-Hmmmiiiiui!
-Hau!
Se onneton mies ei siis osaa sanoa muutaku hau. Minä sen sijaan osaan ujeltaa, uikuttaa, kiljua (tän teen sillon kun kynsisakset on 10 cm:n päässä tassusta), korista, naukua, haukkua, kurnuttaa ja ties mitä muuta. Pitäs tuonki pystiksen tajuta, ettei naista haukuttelemalla saa, ei ainakaan Mantaa, joka vihaa haukuttelevia eläimiä ihan yli kaiken.

Pakkanen yhistettynä räkätautiin on aiheuttanu sen, että vyötärön ympärys on kasvanu kohtuu rapsakkaan tahtiin molemmilla meiän perheen naisilla. Äiskä on kyllä meiän ruokaa vähentäny, Mantalta ei vissiin tarpeeksi ja iteltään ei senkään vertaa. Jahka äiskä tuosta tervehtyy, kuluu jokunen kalori jo juoksumatosta  pölyjä pyyhkiissä, kahvakuulalle on onneksi ollut sen verran käyttöä, että se ei oo joutanu pölyttymään.
Ja sehän on siis toiminu koiraportin pönkkänä. Muutamoita kohtuu huvittavia hetkiä on nuo ihmiset päässeet todistamaan, kun kotiin tullessaan minä olen ovella vastassa, mutta maailman viisaimman koirarodun edustaja oottelee hyvin häpeissään portin väärällä puolella, eikä siis pääse ovelle... JOS opettelee avaamaan portin, kantsis samon tein opetella avaamaan se myös toisin päin.

Pikkusen on äiskää hirvittäny nämä pakkaset, että miten ne hopuset pihatossa pärjää, mutta eipä oo tarvinnu paljoa huolta kantaa. Loimet on toki olleet pahimmilla keleillä selässä molemmilla, mutta talvikarva on reimallakin sitä luokkaa, että kohtuullisilla pakkasilla ei sekään lisälämmikettä kaipaa.
Alkutalvestahan näytti sille, ettei vanhus ala kasvattamaan karvaa ollenkaan, mutta biotiini-kuuri teki ilmeisesti tehtävänsä ja nyt on poijalla kohtuu tömäkkä talvikarva päällä.

Uusia kuvia Reimasta ei oo mistä näytille laittaa, äiskä kun käy yleensä hoitelemassa pojat joko aamuhämärissä tai illalla pilkkopimeässä.

Persiilleen oli äiskä kyllä lentää, kun Reimalle kävi tuota biotiinia kaupungista hakemassa. 1,2 kg maksoi 15.90e, lähes vastapäätä hevostarvikehyllyä oli koirien tarvikkeita ja pikkiriikkinen, olisko ollu 57g:n purkki biotiinia 29.90... Täytyy olla aika sairaan paljon parempaa tuo koirien biotiini kuin hevosten. Me muuten syödään, sattuneista syistä, biotiinikuurimme sieltä hevosten hyllystä...

Viimesimmän kengityksen aikaan selvisi, että vanhuksen kaviot eivät enää kasva entiseen tahtiin, joten alotettiin sitten heti MSM:n antaminen. Tuota ainettahan me on syöty jo monia vuosia ja vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ikinä meillä ei ole ollut kynsien kanssa ongelmia. Ja äiskä on sitä mieltä, että se johtuu ainakin osittain just tuosta aineesta. Ja tuo jauhehan kannattaa myös ostaa sieltä hevostarvikkeiden puolelta ;)

Reiska tarkistaa, onko kengittäjällä dödö pettäny.

Äiskän iho on kestäny tosi hyvin hevosten hoidon, kun ei ole niitä tallitöitä, riittää kun enimmät kakkakikkareet kasaa yhteen läjään ja loppu hoituu koneella. Eikä niitä tarvi ees välttämättä kasata, kun löysää Mantan pihattoon häviää kikkareet meleko joutuin parempiin suihin. Nyt kun tuolla asustaa vain nuo kaksi kavioeläintä ja madotukset tiedetään satavarmasti, voi Manta huoletta syödä tuota herkkua. Minä en hevosen kikkareista oikeen välitä, poron papanat on paljo parempia. Ne on semmosia sitkeitä, vähä niinku purkkaa söis.

Nykyään on olemassa ties minkä näköstä nimikettä sille, että on opiskellu jotain koiriin liittyvää, niinku nyt vaikka koiranomi. Äiskäkin aikoo opiskella jotain semmosta, sitte ku se on iso ja rikas.
Mutta minäpä oon osannu kouluttaa nuo ihmiset mieleisekseni ihan ilman mitään ihmisnomin pätevyyttä, oikeestaan voisin vaikka lähteä paikalliseen Kiantaopistoon pitämään kursseja, voisin aloittaa vaikkapa arkitottelevaisuudesta.

Perusjuttujahan on tietysti se, että opettelet ääntämään riittävän isosti/säälittävästi, kun haluat ulos klo 4.00 aamuyöstä. Ja vain siksi, että joskus ei nukuta ja silloin on oiva tilaisuus istua terassilla ja nauttia aamuyön hiljaisesta hetkestä. Siinä vaiheessa, kun peittoon kääriytyneen sinertävähuulisen äiskän äänensävy alkaa kohota, kannattaa kipasta lähimmän petäjän juurelle ja nostaa jalkaa - jos on pissihätä ei voi totella.

Tämän episodin jälkeen voi olla, ainaki näillä keleillä, sen verran vilposa olo, että oma pesä ei riittävää lämmikettä tarjoa. Sillon kantsii olla kytiksessä sängyn vierellä ja alottaa semmonen pieni vieno sydäntä särkevä ujellus välittömästi, kun kuulee äiskän hengityksen tasaantuneen - unen pöpperössä se ei ees tajua nostavansa sinut sänkyyn = peiton alle.

Tivakka tuijotus kuuluu myös jokaisen koiran perusvalmiuksiin, aina ei sanoja tarvita. Minä oon opettanu nuo ihmiset siihen, että joka ilta, saunassa käynnin jälkeen äiskä antaa meille pikkuherkut. Ja kun ne asettuu sohvalle istumaan, minä sen alotan. Tuijotuksen. Ja tuijotan niin kauan, että iskä älyää nousta ja sanoa ne maagiset sanat: No mitä te ootte vailla? Ja sitte me kilstotaan tuhatta ja sataa keittiöön ja tuijotetaan uunin päälle ja saadaan palaset kuivattua ruisleipää.

Nukkumaan mennessä Makkaralle laitetaan viltti sängyn päähän ja tissinalle viereen, siihen se tyytyy.  Minä taas tuijotan omaa pehmustettua petiä ja äiskää/iskää vuoron perään, kunnes ne tajuaa laittaa sinne viltin lisäpehmikkeeksi. Ja sen jälkeen taas tuijotan, kunnes jompi kumpi älyää hakea minun naisen sinne. Eikä minun tarvi sanoa mitään, tivakka tuijotus riittää.

Niin että jos teillä on ongelmia sen omistajan kanssa tai olette tyytymättömiä palveluun, ottakaa rohkeasti yhteyttä minuun. Kanojakin kuulemma koulutetaan, niin miksei ihmisiäkin, eihän niiden älykkyydessä niin suurta eroa ole.

 

Ps. Voin myös järjestää kurssin siitä, miten saat loppumaan kohtuu joutuin sen s...tanallisen souvingin niistä joka vuotisista joulukorttikuvista. Kantsii näyttää kaikissa, siis niissä kaikissa 150:ssä kuvassa tältä.

Vaatii kohtuullista mielikuvitusta, jotta voisi tuohon kuvaan mitään positiivista hyvän joulun toivotusta laittaa.

Joulun viettoa

Koko syksyn olin ajatellut, että kun minä kerran viime joulun töissä törötin, niin ehkäpä saan tämän joulun törötellä vapaalla. Ja kun se asia varmistui, alkoi jo pikkusen huolettaa, että joku juttu ihan satavarmasti romuttaa kaikki suunnitelmat kaikkien aikojen parhaasta "ollaan vaan ja nautitaan" joulusta. Van eipä romuttanu.

Fiilistelyt  aloitettiin aaton aattona, kun vapaat alkoi, kohtuu rentoa ollaan vaan yhessä ja nautiskellaan -ajatuksella.

Kinkku laitettiin uuniin illan suussa, viralliset valvojat pitivät huolta siitä, että homma onnistuu...

...ja samaiset valvojat pitivät huolta myös aattoaamun koemaistelusta.

Pikkusen meinasi jossain vaiheessa hirvittää, että nytkö se meille tulee, lumeton joulu. Mutta eipä tullut, Mantan joulun kruunasi leikit äffällä alkavan lelun kanssa.

Moppi taas keskittyi siihen olennaiseen... Kainalo on paras paikka pienelle puudelille.

Aattona käytiin mummolassa syömässä, koirat oottelivat sen aikaa kotosalla. Ja syystä että, mummolaan on muuttanut peto. Kerran ovat meijän pojat Lallin, norjalaisen metsäkissan poikasen tavanneet, Moppi pelkäsi sitä kuollakseen ja Manta sano sille kerran että "P...KELE!", joten joulurauhan säilyttämiseksi oli parasta jättää koirat kotiin. Varsinkin, kun meiltä ei eläinlääkäriä välttämättä ihan läheltä juhlapyhinä löydä.

Joulusaunassa käytiin ilman Moppia, jostain se oli vissiin herneen (palkoineen) sieraimeensa vetässy, mutta Manta nautti täysillä löylyistä keskilauteilla.
Koirat olivat olleet taas kohtuullisen kilttejä, lahjakasasta päätellen... Niitä kun oli muovikassillinen kukkurillaan. Ja viimesin löytyi joulupäivänä postilaatikosta, sieltä niitä löytyi jo ennen joulua ties kuinka paljon. Ämmät lähettävät suuret kiitokset ja naudan mahan tuoksuiset pusut heitä muistaneille <3

Jollain on taito valita talon paras paikka...

Moppi tosin ei ehkä ollut tyytyväinen ihan kaikkiin lahjoihin, ei ainakaan niihin kynsisaksiin.

Joulupäivänä pikkusen jo reenailtiin, Moppi siivoamista...

...ja Manta tunnaria.

Muuten päivä sujui niinku suunniteltiin, vötkyämistä siihen malliin, että ihme ku makuuhaavoilta vältyttiin.

Ei vois vähempää Babe-possu kiinnostaa...

Jouluruuasta koiratkin saivat osansa, porkkanalaatikko on molempien herkkua, Mantalle uppoaa myös lanttulaatikko ja rosolli.

Jos nyt yhen ainokaisen miinuksen tästä Joulusta keksin, niin se oli tuo joulupäivän keli. Meillä oli aikomus purjautua paljussa koko ilta, mutta se ajatus ei sitte kuitenkaan räntä/vesisateessa houkutanu, joten viritimmä joulutunnelman kylppäriin. Ja taas Manta laulaa jotta "teen sulle temput ja paskannan porealtaaseen..." Sen mielestä kun on niin maailman epäreiluinta, ettei koiraa oteta mukaan vaahtokylpyyn.

Tapanina oli jo ihan pakko ryhistäötyö ja suunnata kaupalle tokoilemaan, jos ei muuten niin makuuhaavojen ehkäsemiseksi.
Aamusta kävästiin kuitenki metässä, trinsessit löytävät sohvan jopa keskeltä korpea.

Meillähän ei sitä lämmintä reenitilaa tänä talvena ole, mutta seinät ja katto ja valtava aurattu piha löytyy, joten emme valita :)

Mosse on vissiin sitä mieltä, että reenit vois jatkua.

Miten niin me muka kerjätään?

Reenien jälkeen Moppi  pääsi pesulle, viikko tolokulla oon oottanu hetkeä, jolloin kyseisestä toimenpiteestä  olisi jotain hyötyä, ts.koira säilysi puhtaana pitempään kuin yhen päivän. Mikrosika, joka tunnetaan nykyisin myös nimellä pallokala, ei tapahtuneesta hirveesti innostunu ja mökötti sitten useamman tunnin viltin mutkassa makkarissa.

Jotain suuttumisen vakavuudesta kertoo se, että se ei ilmaantunut edes ruokapöydän viereen, kun kinkku haettiin varastosta. Joku nimeltä mainitsematon ilmaantui...

...eikä se oo kerjäämistä jos tälleen muina naisina vaan tässä makoilee.


Illasta käväsin vielä poikia kattomassa, jouluisa tunnelma oli heilläkin, mutta luulisin, että jouluvaloja enemmän Reima arvostaa tuota heinäkasaa, mikä on sen edessä 24/7...

Pihatossa syötin pojille porkkanoita ja mietin toissa kesää, kun oli niin lähellä, että Reima täytyy laittaa paremmille laitumille kirmailemaan. Mutta näin ne vaan asiat tuppaa järjestymään, sen kun vain aina muistaisi.

Ja mikas se oliskaan parempi tapa päättää joulun pyhät, kuin alotella joululahjojen teko seuraavaa vuotta varten.

Minun kutomukset on aina varustettu kohtuullisella määrällä koiran karvoja, kuva varmaan kertoo riittävän selvästi miksi. Mutta haitannekko tuo, kun kutomuksien saajat ovat yleensä poikkeuksetta koiraihmisiä.
Muuan pieni ihminen tuumasi tässä yhtenä päivänä minun autoon istuutuessaan, että sulla on täällä autossa aika paljon koiran karvoja. Samaan hengen vetoon kuului kommentti, että ei se haittaa, nehän toimii vähän niin kuin lämmikkeenä.
Tätä minä kutsuisin positiiviseksi asenteeksi :) Ja tällä asenteella mennä porskutetaan läpi tämä vuosi, asiat joita ei voi muuttaa on vain hyväksyttävä.

Joten toivotamme kaikille lukijoille iloa, onnea, terveyttä ja ihanoita hetkiä parhaiden ystävien kanssa vuodelle 2016!

Ps. Moppi pyysi sanomaan, että jos jollain sattusi olemaan joutilasta uroskoiraa, niin meille vois semmosen tuoda joksiin päiväksi lainaan. Pienellä puudelilla voi kohta mennä hermot tuon miehen puutteessa elävän naisen kanssa.