LOMALLA!!!

Tosin kesälomaan otettiin varaslähtö sairaslomalla, yhen päivän oon kuitenki välissä käyny töissä ja vielääkään en ihan kunnossa oo, parempaan suuntaan ollaan kuitenni menossa. Iho-ongelmia jälleen, naamassa tällä kertaa. Pikkusen liian pitkään vetkuttelin (taas) lääkäriin menoa, joten aika pahaksihan se ehti ja tulehtu vielä kaupanpäälle, viime viikko oli ehkä tuskallisin ja unettomin viikko mitä oon ikinä kokenu, tulehus kun vielä nosti kuumeen. Ja varmaan on parempi, etten paikallisen TK:n palvelusta sano sanaakaan, paitsi sen, että voisin hakea sinne ihotautilääkäriksi vaikka tältä istumalta, ihan kokemuksen tuoman taidon perusteella ;)

Sanomattakin selvää, että koirien reenuu on ollu kohtuullisen vähällä. Perjantain rumisaksatki piti perua ja itkua piti sen vuoksi vääntää. Tosin meni nämä kelitkin kyllä semmosiksi, että ei voi muuta kuin uida ja sitä on sitte harrastettu ihan urakalla. Tai siis Manta on, minä oon istunu rannalla rasvapurkki kourassa ja Moppi on hiimaillu omiaan.

Onneksi tämä olo tästä päivä päivältä kohenee, tänään sain jo aamulla hammasharjan suuhun ilman kahen tunnin bepanthen-pehmityshoitoa ja illasta otettiin Mantan kanssa kotitokot takapihalla pahemmassa häiriössä kuin ikinä: Mantan OMALLA takapihalla oli vieras koira, penikka vielä, joka haukkui ja riehkasi sen minkä kerkesi. Mutta se ei paljoa haitannu, kun työn makuun päästiin, on se vaan niin hieno koira <3
Nuppilaisen kanssa en ottanu mitään, koe lähenee ja kaikki mieltä järkyttävät asiat, samoin reenit, on pidettävä minimissä. Huippua päästä kokeeseen pitkästä aikaa, toivottavasti oma toipuminen jatkuu tätä rataa, kipeänä en kokeeseen lähe.

 

Mantalla on kyllä onneksi ollu töitä muutenkin, minun hoitamisessa.. Jos se vaan suinkin on mahollista, on se ollu vielä enempi kiinni minussa ja mieluiten sylissä. Ja näillä keleillä nukkumaan mennessä kaipaisi ennemminkin kainaloon pussin pakasteherneitä kuin kakskytäkilosen lämpötyynyn, jonka mielestä äeti vaatii nukahtaakseen vielä pään painamisen kaulalle...
Mutta en valita, on nuo kaksi olleet jälleen niin parhaita terapeutteja, että taas rakastan niitä enemmän kuin ennen. Oon kaikkea muuta kuin ulkonäkökeskeinen ihminen, mutta nyt oli naama kyllä jo sen näkönen, että maidon ostoon lähtökin vaati parhaimmillaan kuuden tunnin naaman hoidon ja siitäki huolimatta en oo paljo sivuille vilkuillu, kun tarvittavat tavarat koriin oon keräilly.
Ja kun kotiin oon päässy, kumpikaan nuista ei oo sanonu sanaakaan minun naamasta, ovat vaan olleet niin onnellisia kun oltiin ainaki varttitunti oltu erossa.
Itseasiassa minä jo mietin, että seuraavan kerran, kun joku puolituttu kassajonossa huomauttaa jotain minun naaman punotuksesta, en ehkä jää sanattomaksi. Voepi olla, että ei jää sitte kellekkään epäselväksi kyseisen henkilön harmaat hiukset, mahamakkarat, silmäpussit, rypyt ja persuksen leviäminen...

Reima ja Tuusa muuttivat uuteen kotiin viikko sitten, tosin Reimalle se on kyllä vanha koti, siellähän se on syntynyt ja viettänyt kaiken kaikkiaan melkein puolet elämästään. Oli jännä huomata, miten se hevonen vaan muistaa, heti kopista oton jälkeen ei jääny kellekkään epäselväksi missä suunnassa on ravirata...

Mukana menossa meidän lisäksi Reiman sijaisäiti Elina, Ellun Tuusa ja Tuusan vuokraaja Sanna. Niin ja missähän päin se rata olikaan...

Itehän minä en hirveitä sen kanssa pysty tekemään, mutta onneksi on löytynyt ihanoita ihmisiä, jotka hoitavat ja liikuttavat vanhusta. Nyt vaan odotan sitä hetkeä, kun iho on siinä kunnossa, että voisin ees pikkusen harjata... Vaatimattomiksi on haaveet menny!
Suuri onni on, että Reima ja Tuusa pääsivät samaan paikkaan, on ne vaan niin bestikset <3.

Ne tais kotiutua aika äkkiä...

Minen millään usko, että se on jo 23... eikä usko moni muukaan!

Siitä, mitä kuun lopussa tapahtuu, kukaan ei vielä tiedä. Mutta nautitaan näistä hetkistä nyt, jospa meidän Pelastetaan Reima ry jotain keksii. Tiiä vaikka tässä vielä Elinan kanssa löydettäsi ittemme tanssimasta ripaskaa bikineissä paikallisen supermarketin pihasta, ratsastuskypärät kourassa... Huikee idis, yleisö maksaisi varmaan maltaita myötähäpeästä, että saisivat meidät pois paikalta.

Juha Tapion sanoja lainaten:

...Mitä huominen ottaa antaa
sitä tänään vielä et voi kantaa
eikä ne murheet meihin yllä...

...Älä pelkoa tulevaisuuden
älä onnen tai onnettomuuden
me olemme tässä ja nyt ja se riittää.

Meillä on aikaa vielä
nauruun,leikkiin ja rakkauteen
iloon ja ukkosen jylinään.
Meillä on aikaa vielä
kääntää kellot kohdalleen
joka ainoa päivä on tänään...

Huoleton on hevoseton nainen...

Minen enää ees muista, mitä tässä on viime aikoina tapahtunu, sen verran pitkä aika on edellisestä päivityksestä. Ja syy ei oo tosiaankaan se, etten ois koneelle ehtiny vaan päinvastoin, illat oon kuukletellu vaihtoehtoja hakusanoille hevonen ylläpitoon, pihattopaikkoja vapaana Kainuussa, seurahevonen pihattoon... En muista, millon oisin viimeksi ollu näin poikki. Lopussaan jo päätin, etten enää reenaa noiden koirien kanssa yhtään mitään, on väärin vaatia niiltä mitään, kun ite en voi olla täysillä hommassa mukana.
Ja syy tähän epätoivon syövereissä kieriskelyyn on Reima-ruuna, jolle oon yrittäny ettiä uutta loppuelämän kotia. Piiiiiitkään aikaan en oo Reimaa kattomassa käyny syystä että, kaipuu hevoshommiin ei lopu ikinä, mutta se pysyy kurissa, kun hevosia = Reimaa ei nää. Eipä ole tainnut kuitenkaan mennä päivääkään tässä neljän vuoden aikana, ettei maailman paras Hevonen ois mielessä käyny. Nyt oon sitte pariin otteeseen ruunaa käyny kattomassa, uskalsin jopa selkään kivuta ja mikään ei oo muuttunu, ei oo olemassa hienompaa hevosta.

 

Nyt on kuitenkin saatu ehkä pikkiriikkisen lisäaikaa uuden kodin etsinnälle, joten pari päivää on saanu huokasta, uuden kodin etsintä jatkuu silti. Eli jos jollain olisi hevosen tarvis, niin täältä löytysi, hakusessa on loppuelämän koti 23-vuotiaalle pölyherkälle, mutta muuten ihan pirun hyvässä kunnossa olevalle lv-ruunalle. Plussaa ois pihatto, rakastaa maastolenkkejä, varsinkin kärryiltä tai ihan vaan narussa, tarvii paljon rakkautta ja pölyttömän heinän. Ihan minne tahansa en Reimaa anna, ikää on ja onhan se tainnu kokea elämänsä aikana meidän ihmisten pahimmankin puolen. Jos ei sopivaa kotia tässä heinäkuun aikana löydy, niin minun velvollisuus on, niin kamala ajatus kuin se onkin, tehä se viimenen päätös. Hevosen kunnon huomioon ottaen se tuntuu kamalan väärälle, mutta maailman paras hevonen ansaitsee arvoisensa lopun. Mutta peukut pystyyn, lisäaikaa on saatu ja on niitä ihmeitä ennenkin tässä maailmassa tapahtunu!
Ja jos luonteesta puhutaan, niin kuvat ehkä kertoo kaiken tarvittavan... (kaksi viimestä kuvaa napattu Elinalta)

Ja sitte koiriin.
Mopin kans reenaaminen on niiiiin turhauttavaa, tämän oon tainnu sanoa ennenkin. Kyllä se kotona osaa.  Koe lähenee ja reenit harvenee, näillä mennään ja toivotaan ei pelottavaa tuomaria, ei pelottavaa liikkuria, puolipilvistä säätä hennolla tuulen vireellä, ei viittävaille juoksusia narttuja, ei aksa esteitä kentän reunalla... Ja pitäkää hyvät ihmiset ne räksyttävät koiranne pois siitä kehänauhan viereltä!!!
Mantan kanssa voittajaan on vähintäänkin yhtä pitkä matka kuin ennenkin, hiljaa hyvä tulee... Siinä toivossa elän.
Aksassa Nuppi on ollu niinku aina ennenki, osaa kaiken ja vauhtia löytyy  -silloin kun haluaa. Viimeksi hieronnassa perslihakset oli taas jumissa, enkä ihmettele yhtään miksi, se nyt vaan pomppii aina ja kaikkialla ja joka paikassa, vähemmästäki pakarat jumittuu.

Mantan kanssa on otettu tosi paljo reeneissä ihan vaan hyppytekniikkaa ja hienoja onnistumisia on saatu aikaan, viimeksi kokeiltiin piiitkästä aikaa rataa ja nyt pitäsi vaan mulla saada pääkoppa kuntoon, koirahan kyllä osaa.
MeJästa on tullu meille ihan suosikki harrastus, sitä reenataan aina kun vaan ehditään ja kaikki osapuolet nauttii ihan täysillä, onneksi myös ystäväni Viki hurahti lajiin Helmi-dogginsa kanssa. Minä elin siinä toivossa, että tällä harrastuksella saataisiin iskostettua Mantan päähän, että kaikkea ei tarvi satanen lasissa tehä, mutta viimesimmän jäljen jälkeen totesin, että turha toivo, Manta on sitä mieltä että aika ratkaisee. Van mitä pienistä, ilmavainulla mennään ja vauhtia riittää, mutta pääasia että on mukavaa. Ja ennenkaikkea vaihtelua!
Ja entäpä Moppi the MeJäkoira, nenä käy niin että nuuhkutus kuuluu liinan toiseen päähän asti ja se nenä tosiaankin toimii <3

Niin ja käytiinhän me Mantan kanssa Rovaniemellä missikisoissa Juhannuksena, aina meiän näyttelyt osuu karvattomaan aikaan, niinku tuolla raukalla niitä täydessäkään turkissa paljoa olisi (ja hyvä niin). ERIn se sieltä kuitenki nappasi, eli tyytyväinen saa olla.

Nyt pitäsi vielä 1,5 viikkoa sinnitellä työmaalla, sitte alkaa neljän viikon ihanuus. Eikä mitään suunnitelmia, lenkkeillään, uidaan ja pikkusen reenaillaan. Ja syötellään Reimalle porkkanoita.

Tai no joo, on mulla yksi tavoite loman ajaksi. Oon luvannu ottaa käsittelyyn nuo kaikki 12 takkia, joiden taskut joku on purrut rikki. Kannattaa jättää makupaloja muhimaan taskuihin... Mutta onneksi Manta on niin fiksu, että se on syönyt reiät sinne sisäpuolelle :)