Salme Mujusen toko-opissa...kyllä se kotona osaa!

Pitkästä aikaa päästiin Mantan kanssa tokoilemaan ohjatusti, Salme Mujusen oppiin.
Tunnari ja VOI-seuraaminen olivat niitä asioita, mihin ihan ensimmäiseksi halusin ammattilaisen kommentit ja eipä ollut yllätys, että se kotona niin hyvin sujunut tunnari kusi taas ihan täysin. Joku siinä nyt tökkii ja pahasti,  kun vieraaseen paikkaan mennään ja sehän meinaa sitä, että jatkossa sitä reenataan joka kerta, kun vieraalle kentälle päästään.
Tiiä johtuuko tämä ongelma siitä, että mulle tästä on tullu niin pelottava juttu vai siitä, ettei Manta ymmärrä, että ei etitä minkä tahasa ihmisen hajua vaan minun. Seuraavalla kauppareissulla täytynee ottaa kapulat mukaan ja pyytää joka ikistä ovesta sisään kävelijää hiplailemaan niitä... Tosin eniten epäilen kyllä ensimmäistä vaihtoehtoa ja Manta paineistuu liikaa minun jännittämisestä.

Kaukoja meillä pitää saada rauhallisemmaksi ja nyt taisin oppia sen tekniikan, millä saan hinkattua seisomasta istumaan-vaihtoa semmoseksi, kuin haluan sen olevan.

Peruutus menee ihan ok, loppuasentoa tarvii vahvistaa ja hitaassa kävelyssä tarviin ehottomasti joko peilin tai reenikaverin avuksi, muuten ei oikea-aikainen palkkaaminen onnistu.

Metallinoudossa isoin ongelma on ollu kapulan vinottain kantaminen, se ei kuulemma rike ole, mutta vaikeuttaa paljon siistiä luovuttamista. Neuvoksi saatiin kokeilla pienempää kapulaa ja mehän on kokeiltu. Ihan samalla lailla kantaa sitäkin, mutta luovuttaminen on kuitenkin sen kanssa helpompaa.
Lauantain reeneissä Manta palautti kapulan ravilla, mutta tästä en ressiä revi, normisti se tuo sen laukalla.

On se niin <3

Mutta se päivän paras anti, ensikertalaiset Mosse ja Saara <3. Niin mielettömän hienoa kateltavaa, kun tämä kaksikko oli ensimmäistä kertaa jonkun ulkopuolisen silmien alla reenaamassa ja palaute, mitä he saivat, taisi melkein saada silimät hikoilemaan niin minulta kuin Kaijaltakin. Kiitosta kouluttajalta saatiin mekin, mutta me ei olla ollenkaan osallisia siihen, mikä on meidän mielestä tokossa tärkeintä -koiran ja omistajan välinen suhde. Mosse on tullut Saaralle aikuisena, sen taustoista ei ole hirveästi tietoa, siinä esiintyvän rotukirjon luoja yksin tietää ja tästä kaikesta huolimatta Mosse voisi varmaan tehä vaikka kuperkeikkoja jos Saara niin pyytäisi. Sitä ei kouluttajat reenikentällä saa aikaan, kyllä se suhde luodaan siellä kotisohvalla. Te ootte niin taitavia!!!

Ja sitte aksaan. Pikkusen meinaa turhauttaa, kun reenit on vaan rumis-reenien varassa, kotona ei oo päästy ollenkaan reenailemaan. Oishan noita esteitä tuo autokatos täynnä, mutta märkä nurmikko yhistettynä koiraan ilman jarruja kuulostaa liian riskaapelilta yhistelmältä.
Viimesimmät rumisaksat meni meleko muikeasti, Mantan kans otettiin ensin kasvavaa sarjaa jossa viimesenä rengas ja olihan se mukavata huomata, miten varmuus renkaalle kasvoi reenin edetessä.
Pientä rataakin tehtiin ja sen perusteella puomi/putki erottelu olisi aiheellista ottaa mukaan kotireneihin. (Jos meillä vaan oisi se puomi! ) MUTTA nytpä ei ollutkaan ongelmana se rimojen kolistelu!
Mopilta löytyi vauhtia ja sehän kulukoo ku juna, mutta kontaktit meillä on kyllä iso ongelma, virheet tulee pääsääntösesti niiltä. (Kuvat Sari)

Ja mitästä muuta. Mehtälenkkeilyä ja reenisuunnitelman tekoa. Ja tivakkaa pohtimista lähetäänkö Mantan kanssa Rovaniemelle Juhannuksena misseilemään vaiko eikö, mutta rumat ne karvoilla koreilee. Viimesimmät päivät oon eläny siinä uskossa, että karvan lähtö alkaa olla lopuillaan ja vähällä selvittiin tänä keväänä, mutta maanantainen huoltotuokio paljasti tosiasian, nyt se vasta alkoi! Puolen koiran kokonen pohjavillakasa saatiin aikaseksi muutamalla kamman vedolla, eli mustat vaatteet pysyy nyt jonkin aikaa kaapissa ja n.kolmesti päivässä kävellään villasukat jalassa pitkin seinän vierustoja jalkoja laahaten ja parin metrin välein tyhjennetään saalis roskikseen.

Hakuilua on pikkusen rajottanu nämä viilenneet kelit, lumet ei oo sulaneet/maastot kuivuneet ollenkaan sitä tahtia mitä alkukevät ennusti, mutta elän siinä toivossa, että tulevana viikonloppuna mehtään päästään.

Pikkusen on meinannu olla hektistä tämä elämä, nytkin tuli käytyä viitenä päivänä peräkkäin Kajaanissa, mutta onneksi oma koulutus alkaa olla tältä keväältä loppusuoralla.  Vielä olisi yksi tenttipäivä ennenkesätauolle jääntiä, mutta pikkusen meinaa olla orientaatio-ongelmia tuon lukemisen kanssa. Jotenki kun nuo Tie tottelevaisuusvalioksi ja Haamuja tuulessa -kirjat tunnostaa mielenkiintosemmilta kuin perehtyminen ADHD:n hoitosuosituksiin, parentifikaatioon, perheväkivaltaan ja syömishäiriöihin...

Hektisen arjen keskellä täytyy kuitenki aina muistaa levätä...

...eikä ole pahitteeksi tehä joskus joku pieni ihminen hyvin onnelliseksi, siihen ei paljoa tarvita :)

<3

Aksailua, tokoa, hakuilua, lenkkeilyä...normiarkea siis!

Ne kaikki miljoonat lupaukset, mitä viime päivityksessä Mantan aksajutuista lupasin, haudattiin sitte heti seuraavissa reeneissä. Oli se semmosta sähellystä, että vaikka oon antanu itelleni armon aikaa syksyyn asti, päätin lopettaa homman just heti paikalla. Kun ei suju niin ei suju ja vika ei todellakaan oo koirassa, kyllä se on ihan peiliin kattomisen paikka.
Van eikä mittää, seuraavat reenilöiset sujuki sitte ihan näpäkästi, hymy oli persiissä vielä Hyrylläkin kun kotiin ajeltiin. (Aksakuvat Sari Korhonen)

Se irtoaa!!!

Kartturi mokasi, taas.

Kohtuullisen helposti motivoitavissa :)

Kaiken huippu oli kyllä tuo Moppi, kellotettiin ratoja ja päätettiin kokeilla mitä tapahtuu, jos näytän vaan esteen ja kiidän ite viitapirun lailla seuraavalle esteelle, jäämättä kattomaan suorittiko se koiruus sen esteen vai ei. Ja sehän suoritti, en oisi ikinä uskonu, että koira voi ihan aikuisten oikeesti toimia ajatuksen voimalla. Niin ja ajasta napsahti heti pari sekunttia pois, tarttis ehkä vähän enemmän jatkossa luottaa tuohon eläimeen.
Ja ajasta puheenollen, aatelkaapa miten monta sekunttia Mopilla menee radalla noihin PK-jänis pomppuihin (kiitos Johanna tästä nimestä, on jotensakkin osuva Mopille), ei kolise rimat ei!

Hakuilua on nyt muutamaan otteeseen otettu ja onhan se lystie, varsinkin kun mukaan on saatu ihan uusia koirakoita. Olin tässä jo mietiskelly, että JOS tavotteellisempi aksailu on Mantan kans ohi, tulisko tästä sitte se laji, missä olisi tähtäin kokeeseen asti,mutta nyt viimesimpien reenien jälkeen hokasin, että paskan marjat. Se riittää, että tokossa kisataan (tosin sinne voittajaankin on vielä aika pirun pitkä matka, tiiä päästäänkö ikinä), pääasia on se, että meillä asuu onnellisia koiria, tai siinä uskossa ainaki elän ;)
Sitä paitsi kokeisiin tähtääminen vaatisi viikottaisia käyntejä jossain 1.5 h:n ajomatkan päässä ja kun ne reenit yksistään kestää jokusen tunnin, niin unohetaan tosiaankin tämä homma, joku raja koirankin jaksamisella (puhumattakaan omasta jaksamisesta). Kisoihin tähtääminen vaatii ehkä jotain muutakin kuin yhen ainoan kirjan, minkä mukaan räpelletään, eli unohetaan ne kokeet ja tästä lähin koirat saa vetää metässä vaikka mutkan Hyrynsalmen kautta maalimiehen hajun saadakseen, pääasia että niillä on kivaa. Piste.

Aivojen nollauslenkillä reenien päätteeksi.

Mulla oli suuret suunnitelmat päästä Mopin kanssa toko-kokeeseen toukokuussa, mutta viimesin paikkamakuureeni karisti ne haaveet mielestä alakuunsa, Moppi ei vaan tarkene. Eli ootellaan heinäkuun helteitä ja katotaan tilanne sitte uudelleen. (Ne helteet alkaa muuten 14.7.)
Mantan kanssa kaukot edistyy hitaasti mutta varmasti, matkaa on pidennetty n.sentti kerrallaan ja nyt ne sujuu 10 cm:n päästä jo ihan kohtuudella :) Kotona. Paitsi seiso-istu-vaihto on aika kökkö, reeniä reeniä...
Nyt ulkotiloihin siirryttäessä oon helpottanu reenejä aika paljo, seuraamista, perusasentoja ym. hinkkailuja on otettu imuttamalla/patukka kainalossa, minusta se vaan on reilua koiraa kohtaan, kun reeniolosuhteet yhtäkkiä muuttuu.

Hitaasti edetään Mantan kanssa ja kiirettä ei pidetä, kesän tavoitteena on päästä kattomaan muutamoita kokeita sillä silmällä, että missä niitä virheitä yleensä tehään ja mihin tuomarit huomiota kiinnittää. Vakaa aikomus oli nyt koe-tauon aikana käyttää Mantaa muutamissa näyttelyissä, van vähiin taitaavat neki jäädä. Voishan sitä tietysti käydä kopasemassa sitä BH:ta molempien kanssa, mutta taitavat olla niin metittyneitä ettei kaupunkiosuus ehkä menisi läpi. Melekeen hävettää, tarttis varmaan opettaa nuo kulkemaan hihnassa.



Jos koirilta kysytään...



...niin kyllä tämä aina...



...hihnalenkkeilyn...

...voittaa!

Mantan joskus jossain vaiheessa eteen tuleva sterilisaatio on aiheuttanu vähän mietinnän aihetta ja vaikka se tähystyksellä tehtävä operaatio maksaakin pikkusen enemmän, oon nyt kyllä vahvasti kallistumassa sen puoleen. Jos itellä pitäsi valita, leikataanko multa umpisuoli tähystyksellä vai avataanko koko valtaisa vatsa, ei tarvisi miettiä kahta kertaa. Ainut asia, mikä siinä tähystyshommassa huolettaa, on kohdun jääminen paikalleen. Ymmärrän kyllä, että se hormoonitoiminnan lakattua surkastuu, mutta se on siellä siltikin, eli onko riski kohtutulehdukseen olemassa? Viisaammat, kommentteja kiitos!

Meillä on sitte se talviturkkikin heitetty, vahingossa. Manta juoksi lenkillä rantaan uimaan ja siinä sattui olemaan äkkisyvä, oli vissiin kylymää kun ei toista kertaa uimasilleen pakkautunu...

Sain tuossa veispuukkiin arkikuvahaasteen ja ihan alako jo ihteähi lopussaan naurattamaan. Oonhan minä aina tienny. että nuo elikot mulle rakkaita on, mutta nyt sen ihan kunnolla käsitti, miten paljon arki niiden ehdoilla pyörii. Ja miten tärkeätä mulle itelle on päästä tuonne mehtään, ees kerran päivässä. Ja miten onnellinen saan olla, että sinne pääsen suoraan takaovelta, huolimatta siitä että asutaan ihan pirun tiheästi asutulla asuinalueella ja kylille on matkaa reilu kilometri.
Ja oon ihan varma, että tuolla meidän takametässä asuu keijuja ja menninkäisiä ja joessa asustaa kurkkukaulanen, jos niitä ei sieltä löydy niin sitte ei mistään!