Oikea etunen oli myös epäkunnossa, mutta kummasti sitä on oppinu tässä vuosien aikana tekemään kaiken tähellisimmän tuolla vasurillaki.
Niin se näyttää olevan, että päässä se tämä tauti on, kohtuu iso muutos elämään sattu tässä kesän kynnyksellä ja iho reagoi siihen näköjään heti. On se ihmeellinen tuo ihmisen mieli, mutta onneksi mulla on ihan lääkärin määräys harrastaa koirien ja hevosten kanssa niin paljon kuin vain mahollista :)
Koirien kanssa on nyt siis reenailtu ihan hissukseen kotosalla, tuossa toukokuun puolella päästiin kuitenki hakuilemaanki ja kimppatokoreeneihin.
Pelastushakua haluttasi reenata enemmänki, sen verran hienoa oli, kun päästiin Mantan kanssa tässä joku aika sitten ihan tosi toimiin. Hienointa oli huomata, miten koira jaksoi etsiä vaikkei eksynyttä löytynytkään ja into ei siitä vähentynyt.
Nupin kanssa oon ollu tosi lusmu rallyn suhteen, sehä osaa van kun minä en osaa, siis sitä hihnan kanssa suheeraamista. Mehän on reenailtu sitä koko talvi, ilman hihnaa, vaikka tiiän, että se alossa pitää olla. Nyt oon päättäny, että hihna on tästä lähtiin mukana joka ikisissä reeneissä, vaikka se niin vastenmielinen onkin. Pakkohan se on opetella, jos joskus vaikka villintysi kisoihin lähtemään, aika epätodennäköstä se kyllä on. Reenikavereille tiioksi, potkaskaa, jos en tätä muista.
Aksaamaankin on talvitauon jälkeen päästy, eikä varmaan tarvi kertoa, kellä meinasi silimät päästä pullistua, kun esteet näki.
Muikun kanssa on otettu aksojen yhteydessä tokohyppytekniikkatreeniä, jos ei se auta en tiiä mitä enää tekisin. En ainakaan ota sitä riskiä, että tuo hyppyhirmu särkee kokeessa ihtesä.
Kaikki vinkit tuon liiankiireäetinluopalauttamaantämäkapula-syntrooman parantamiseen ovat tervetulleita, samoin kuin vinkit kaukoihin ja tunariin. Voiskohan ne vaikka poistaa sieltä voittajasta, jos riittävän moni allekirjottasi atressin?
Välillä tulee mieleen, että vaadinko liikoja. Jos se nyt hiimailee sen 10 cm kaukoissa, niin onko se nyt kuolemaksi? Tai jos se juoksee ruudun ohi, kun en siinä vauhdissa älyä pysähtymiskäskyä riittävän ajoissa sanoa, niin loppusko tämä maalima siihen? Tai jos se nappaa eka suuhusa sen väärän kapulan, mutta tuo sitte kuitenkin sen oikean niin onko se maaliman loppu? Ei oo. Piste.
Mutta jos se sen tekeminen on sen näköstä, että pikkusenko tämä on mukavaa ja en tiiä meneekö nyt ihan nappiin mutta pää asia että meillon kivaa ja tehtiinpä me mitä tahansa niin meillon kivaa ja vaikka menis päin mäntyä niin meillon kivaa ja varmaan kaikki tajuaa, että meillon aina kivaa, tehtäspä me ihan mitä tahansa, yhessä, niin eikö se oo pääasia?
Eikö tämä tilanne olisi se, mitä tässä pitäisi tavoitella? Toivottavasti minen ikinä sorru siihen, että kun koira istu-käskyllä meneekin maahan se kiskotaan sieltä poskivilloista istumaan. Tai jos kokeessa koira istuu perusasentoon vinoon se saadaan näppärästi oikiamaan astumalla sen tassun päälle, sillä sekunnilla kun tuomari vilkasee muualle. Tai jos koira ei ota kontaktia puomilla kunnolla, se kiskotaan sinne takajaloista raahaten takasin.
Ja kun tähän lisätään vielä ne miljoonat muut asiat, mitä on kokeissa/reeneissä joutunu todistamaan, niin onko tämä homma enää sitä, mitä minoon aina aatellu, mukava harrastus? Niin kenelle mukava?
Ihan vaan pikkusen kihisen raivosta, en paljon, mutta ihan pikkusen. Kyllä minäki nuita elikoita komennan ja kiellän ja rajat meiänki huushollissa on, mutta kun minä niihin reeneissä, kokeessa tai kisoissa sen yhen ensimmäisen kerran fyysisesti käsiksi käyn, lopetan koko homman ja vaihan harrastusta. Paukutan sitte sitä tennismailaa vaikka lähimpään petäjään, se ehkä menee rikki, mutta kaupasta saa uusia, parhaiden ystävien luottamusta ei niin helpolla takasi saa.
Ystävistä puheen ollen, onhan se taas ollu noille karvasille ihan kamalan rankkaa tämä minun sairastaminen. En vaan ymmärrä, miten ne voikin tietää, että oon kipeä. Pariin viikkoon ei oo vessassakaan tarvinnu yksin käydä, kun vähintään yksi lähihoitaja on varmistamassa, että homma onnistuu ilman apua.
Reimulistaki pitää varmaan pitkästä aikaa jotain mainita, papparainenhan täytti 26.5 25 vuotta! Mutta kun on roppa niinku 15-vuotiaalla ja mieli niinku 3-vuotiaalla, niin mikäs siinä ollessa.
Ja onko se nyt ihme, että mieli ja roppa pysyy kunnossa, kun saa elää oikeata hevosen elämää. Tässä kun kaatosateessa kävin niille ruuat antamassa, piti tovi houkutella, että ne katokseen syömään sain. Ja kun appeet oli syöty, ei niillä ollu aikomustakaan tulla, houkuttelusta huolimatta, pihattoon kellimään suojaan puolimetrisen olkikasan päälle. Sinne ne ruuat syötyään painelivat pukkilaukkaa laitumelle ja näyttivät kohtuullisen onnellisilta -ei ollu ainakaan öttiäiset haittona sillä kelillä.
Vaikka tässä hilijaiseloa on vietettyki, niin jotain äksöniä saatiin aikaan tässä yhtenä iltana, kun terassia öljyttiin. Jotennii se vain silleen lipsahti, että onnistuin kaatamaan puoli purkkia öljyä Mantan päälle. Muutaman sampoopesun ja pikkusen saksia se vaati, mutta kylläpä nyt tytöllä karva kiiltää, kun on ihan öljyhoidossa käyny ;) Kiiltävästä karvasta huolimatta ei taida olla näyttelyihin asiaa tälle kesälle.
Ja olihan se melekonen souvinki seki, kun Muikkua ampiainen pisti, oesi se ripaska pitäny videolle saada. Siinä oesi ite Uotiseltahi kymppi napsahtanu , sen verran tivakasti tassut liikku, kun piti yrittää selvittää kipukohta ja kivun aiheuttaja. Onneksi osuman sai jalka eikä tarvittu edes lääkitystä, toisin kuin vuosien takaisen maa-ampiaispesässä kiemurtelun jälkeen.
Uimassaki on tietysti käyty, siis Manta on käyny, Moppi on liotellu varpaitaan, minä en niitäkään.
Piitkästä aikaa saatiin tässä kahen kiireisen aikataulut sovitettua yhteen ja jonkun kerran on päästy porukalla lenkille. kuva kertokoon kaiken tarvittavan, oli vissiin mukavaa...
 |
| Mistä tunnet sä ystävän? No siitä, että voi mennä piiiiitkiä aikoja ettei nähä, mutta sitte ku nähään, on niinku ois eilen viimeksi nähty. |
Hiski-lauman nuorimmaisen kanssa ei Muikkis oo tehny tuttavuutta kuin kerran aiemmin ja tokihan se piti pikkunen välien selvittely tehä, hyvin joutuin teini usko, jotta vanahempiin silimille ei hypitä.
Joku ihme rakkaus nuilla meiän elikoilla on nuita hiskejä kohtaan, Moppi alottaa seksivikinän heti kun Kurkon (leikattu uros...) näkee ja nyt Manta on ottanu rakkauden kohteeksi Dimmun. IKINÄ Manta ei oo yhenkään koiran edessä ryöminy, mutta Dimmun edessä se sen tekee. Mutta on se minunki mielestä maailman kaunein hiski, eli ihan mieluinen vävypoika se ois. Varsinkin, kun silläkin on tuo ehkäsypuoli kunnossa.
Kun tässä yhtenä aamuna kankkäsin tuolla metässä ja istahin suon laitaan kameran kanssa takajalakaa lepuuttamaan tuli mieleen, että mitenhän tässä loman jälkeen sopeutuu taas arkeen, varsinki ihan erilaiseen, mitä se on reilusti yli kymmenen vuotta ollut. Ja kun kohtuu pitkään tässä on aikaakin kulunu ilman 24/7 kipua, niin väkisinki se pistää pikkusen mielen matalaksi, kun totuus taas paljastui -se nyt on vaan hyväksyttävä, että kaikkiin sairauksiin ei parannuskeinoja ole.
Van elähän mittään, siinä ku kahtelin nuita kahta ja mietin sitä kolmatta, joka hiimailee laitumella, ajattelin, jotta hyvin on asiat.
Niin pitkään, kun nuissa kolmessa henki pihisee, kukaan ei niitä minulta pois vie. Ja niiden vuoksi sitä jaksaa.
