Kokeilemassa Oulussa

Sunnuntaina se sitte koitti, se paljon pelätty Mantan toinen AVO-koe. Jostain kumman syystä se viikkoja kestänyt pelko ja panikointi helpotti, lauantai-illan hoin itelleni, että koira osaa ja jos en minä mokaa, niin kyllä se hyvin menee. Enitenhän siinä kuitenki pelotti se, että entä jos Manteli on yhtä iloton kuin Kajaanissa. Sitte olis selityksenä vaan se, että se reagoi minun jännitykseen  ja sekkaetse oesi hormoonitoimintaakin isompi ongelma.
Sen verran koe vissiin kuitenni huoletti, että yö tuli nukuttua meleko huonosti, mutta ihmeen virkeänä sitä kuuden aikaan oltiin jo tien päällä. Aila lähti reissuseuraksi ilman omia koiruuksia, tarkotuksena oli ehtiä yheksäksi Ouluun seuraamaan VOI-luokkaa ja oppimaan jotain... Alkumatkan jää-sohjokeli ja tienpenkalla toikkaroiva hirvi kevensivät kaasujalkaa sen verran, että Oulussa oltiin vasta just ennen EVL:n alkua. Ja paljon opittiin, ainakin siitä, mitä pitää oikeesti reenata ja paljon. EVL:ssä oli koirakoita muistaakseni seittemän ja niistä suorituksista mitä näin vain kahden koirakon seuraaminen sai aikaan kylymät väreet, vieläki nousee ihokarvat pystyyn kun niitä suorituksia ajattelen!

Jännitystä toisaalta nosti, toisaalta lievensi tuomarivaihdos, kokeen tuomaroikin Heli Kelhälä ja kun paikalle ilmaantui vielä tuttuja enemmän kuin odotin, jännitys pikkusen kasvoi. Paikkamakuuhan se oli taas se kaikkein kamalin vaihe, eikä jännitystä vähentäny yhtään se, että viereinen koira häipyi paikalta  ennenkuin piiloon kerettiin. Olipa taas meleko pitkät 3 min ja kun päästiin pois piilosta ja näin Mantan, meinasi päästä hihitys... Luoja sitä ilmettä!!! Korvat sojotti sivulle, silmät oli pullistua päästä eikä rintama suunta ollu ollenkaan sillä mallilla miten sen olin jättäny, kävi jo mielessä, että onkohan se noussu välillä istumaan... No ei onneksi ollu, oli vaan ollu aika levoton ja sen kyllä kertoi ilmekkin. Ite kovasti tykkään tuosta OKK:n hallista ja varsinki sen pohjasta, mutta Mantan mieleen se ei taida paikkamakuuta ajetellen olla, viime keväänähän se oli myös levoton, vaikka olinkin ite näkysällä.
Kasi me siitä saatiin ja sen jälkeen oliki sitte jo aika rento olo. Oltiin kolmantena vuorossa ja hyvillä mielin lähettiin omaan koitokseen, kehään mentäessä Manta haukahteli ja se toi itelle varmuutta, vire tuntui olevan kohillaan. Ja olihan se. Luoksetulosta saatiin ysi, pysähys oli hieno, mutta Manta aavistuksen törmäsi ja pikkusen ennakoi sivulletuloa, kaukot meni muuten nappiin mutta alkuun tarvi tuplakäskyn maahan menossa. Ja ne muut oliki sitte kymppejä. Lopputulos oli 185p, kp ja luokkavoitto sekä niin paljon kehuja, että melekeen itketti, tuomarikin tunnosti tykkäävän paljon Mantan työskentelystä.
Tottakai hyvät pisteet ja hieno tulos saivat hymyn korviin asti, mutta kaikkein parasta tässä kokeessa oli se, että Manta oli taas oma ilonen ittesä, minä en sittenkään oo ehkä pilannu sitä ;)
Ja mukavaa oli sekin, että en oo tainnu ennen saada palautetta omasta ohjaamisesta, hienolta tuntui sekin!
Joskus minua ärsyttää ihan kamalasti, kun ihmisillä on tapana jäädä selittämään liikkeissä epäonnistumisia ym. tuomarille. Nyt sorruin selittelyyn itekkin, en voinut olla mainihtematta, että jos se luoksetulon pysähys oli kerta hyvä, niin tuomari saa kyllä ottaa  kaiken kunnian itelle, itehän se sen meille on opettanu :)

Vaikka tutut kasvot yleisössä alkuun jännittivätkin, niin on se vaan jännä, että kun koiran kans kehään pääsee, unohtuu ympäristö liikkuria lukuunottamatta ihan täysin (sori Milla, näin siinä kävi, mutta ehkä minä pikkusen enemmän skarppasin, kun tiesin sinun olevan paikalla ;)). Oli kyllä niin kiva nähä Millaa ja Anniinaa sekä Emmiä ja Mistiä, jälkimmäisten elämää kun olen blogin kautta  seurannu jo pitkään, mutta vasta nyt tavattiin naamatusten. Onnea ykköstuloksesta Emmi ja Misti!

Seuraavaa koetta on jo suunniteltu, kaikki on kiinni siitä mahutaanko mukaan ja joustaako työnantaja, mutta toivossa eletään. Ja kyllä TK2:n metsästystä jatketaan, jos se ykkönen on jo kerran tullu niin saattaa se hyvänä päivänä tulla toisen ja kolmannenkin kerran. Voittajaan on vielä piiiiitkä matka!

Kotiin ajeltiin sitte taas meleko hissukseen, loppumatkasta oli semmonen sumu, että tiellä pysyttiin aurausviittojen heijastinten avulla. Miljoonat kiitokset Ailalle reissuseurasta, tulihan sitä parannettua maailmaa ja reenattua koiria siihen malliin, että jos olis matka ollu ees sata kilometriä pitempi, ne ois kaikki jo valmiita voittajaan ;)

Talvi tuli! Ja meni!

Se tulla rysähti sitte talavi kertalaakista, mutta ei se yllättämään päässy, niinku uutisissa aina kerrotaan (tietääkseni se tulee joka vuosi syksyn jälkeen, sekkaetse ylläri olis, jos ei tuliskaan).
Toissa tiistaina ajelin tuolta korvesta työhommista kotiin kesärenkailla ihan sulia teitä pitkin, puoli tuntia kotiin paluun jälkeen lunta tuli taivaan täyeltä ja autossa oli talvipyörät alla. Ajotus osui aikalailla kohilleen ja koirien kans oli niin helppoa: Puhtaat koirat = puhdas koti (ja auto) = imuria tarvii käyttää vain viidesti viikossa. Paitsi Mantan karvanlähön aikaan, silloin sitä kantsii käyttää vaan kerran viikossa, koska ei se karvan määrä lattioilta imuroimalla vähene. Meillä on aina silloin käytössä villasukkasiivous, eli kävellään villasukat jalassa (tai siis nehän on aina jalassa) pitkin seinän vieriä ja parin metrin välein irrotetaan ne valtaisat tupot sukan pohjasta roskikseen. Tosi kätevää.

Talven tulo aiheutti  sen, että Moppi joutuu ulkoilemaan takki päällä. Karvojenkin kanssa se on tavallista viluisempi tapaus, mutta nyt nahkamallina takkeja tarvitaan joka lenkillä, tosin eihän tuo pohjavillaton untuva lämmitä vaikka olisi kuin pitkä tahansa. Onni on, että nyt ei manttelit takuta turkkia ja ennenkaikkea, lumi ei paakkuunnu turkkiin niin pahasti. Tästä helppoudesta ja koiran onnellisuudesta huolimatta tuntuu joskus haikealta katella niitä turkkikuvia, maailman söpöin koiruus se on lyhyt turkkisenakin, mutta kyllä se hulmuava turkki on vaan aika ihana sekin...

Koiraharrastusrintamalla just nyt on mieli aika korkealla, Mantan tekemisen meininki on pikkuhiljaa palaillut entisiin uomiin ja Mopin kans suunnitellaan vakavasti aloitetta kennelliittoon, että kaikki harvinaisen viisaat ja fiksut koiraeläimet saisivat siirtyä TK1:n jälkeen suoraan EVL:ään. Vitsivitsivitsi, mutta onhan se kyllä aika näpäkkä tapaus, kun kotihallissa reenitään, paino sanalla koti.
Vaikka tuo Manta on nyt reilun viikon päivät ollukkin se ihan normaali ilonen ihtesä, niin kyllähän se seuraava toko-koitos pelottaa. Takaraivossa on kuitenkin vielä se kamala tunne siitä, mikä viime kokeesta jäi, huolimatta siitä, että siinä tuskin oli mistään kuolemanvakavasta taudista kyse. Mutta kun minua pelottaa (jännittäminen on ihan iisi juttu pelkoon verrattuna), niin huolettaa, että pystynkö minä skarppaamaan niin paljon, etten panikoi kokeessa.  Ja sääliksi käy koira-parkaa, jos niin käy.

Toissa sunnuntaina oli aika jänskä päivä, kun  High five agility team "HIFI" järkkäs ihan ekat viralliset kisat.  Koirakoita oli ilmottautunu kisaamaan aika mukava määrä, lähes tulkoon 400 startin verran saatiin ihastella hienoja suorituksia ja vaikken ite karkeloihin koirien kans osallistunutkaan, niin kyllähän se jänskätti. Ikinä en oo ennen virallisissa kisoissa talkoillu, mutta Salme oli tehny kaiken niin viimesen päälle valmiiksi, että hommista suoriuduttiin suurin piirtein kunnialla.
Päivän kohokohta oli kyllä ihanan Raneksen tapaaminen, sehän on siis Mantan velipuoli Lotan viime kesäisestä pentueesta. Että voiki olla rento tapaus, ei paljo ressanut ihmis- ja koiravilinästä <3.
HIFIläiset aksasivat hienosti, jossain luokassa tais tulla peräti kolmoisvoitto, mutta kyllä siellä muutkin hienosti vetivät. En ehtinyt montaa suoritusta näkemään, mutta muutaman kuitenkin ja meinasi kyllä ihan tippa tulla silmäkulmaan, on se vaan niin hienon näköstä, kun koira näytää lukevan kartturin ajatuksetkin ja yhteistyö on saumatonta.

Aksahommissa meillä on nyt pienen tauon paikka, kun esteet on vielä kentällä. Kai ne pitäis sieltä hallille jossain vaiheessa siirtää, jos tämä talvi nyt oikeasti tuli. Ja Mantan kohallahan se meinaa sitä, että ei pahemmin rataa enää kotosalla reenailla, onneksi hyppytekniikkaa ym. pikkujuttuja voidaan ottaa.
Olishan se hienoa, jos me joskus semmonen kumirouhenurmi sinne halliin saatasiin, mutta iloitaan nyt siitä mitä meillä on, eikä murehita sitä mitä ei oo, lämmin reenitila vessoineen ja keittiöineen on kuitennii aika luksusta!

No joo, alottelin tätä kirjottelua alkuviikosta ja nyt on sitte jo pikkusen eri näkymät tuolla pihalla, vettä/räntää sataa ja maisemat on sen mukaiset, tänään on sentään pysyny mittari  pakkasen puolella. Eilen käytiin Saaran, Mossen ja Oona-westien kans lenkillä ja mietittiin, että ei ois ihan äkkiä maanantaisella lenkillä voinu ajatella, että muutaman päivän päästä rämmitään märässä metässä räntäsateessa eikä lumesta oo tietoakaan.

"Tää olis piilossa..."

Siis apua, oon tainnu ihan kokonaan unohtaa mainita, että Mantan bestiksestä Tiltasta on tullu äiti! Eikä ne lapset oo mitään pyhän hengen jälkeläisiä, vaan ihan oikeita koiranpoikasia. Ja sehän meinaa sitä, että meidän reeniporukka saa vahvistusta pienestä Amo-koiruudesta, pitäähän siihen Seppästen akkalaumaan saada lopussaankin Mies.
Innolla odotetaan, jäävätkö Tilta ja Diva nyt ihan heitteille ja kuinka pian naapurusto alkaa puhumaan, ettei niitä enää hoideta ollenkaan. Moppi, Tilta ja Diva voisivat sitte varmaan perustaa semmosen hylättyjen koirien kerhon, Moppihan on myös Mantan tulon jälkeen jääny ihan hunningolle ja hoitamatta. Minun mielestä tämän kerhon puheenjohtajaksi sopisi oikein hyvin se naapuri, joka tästä asiasta on tuolla kylillä tiedottanut, mutta valitettavasti kukaan ei kyselystä huolimatta  tunnusta. Ehkä meidän täytyy laittaa paikka ihan avoimeen hakuun tai sitte laittaa henkilökohtainen "työ"haastattelukutsu niille varteenotettaville ehdokkaille ;)

AVA TVA Tsiisus liittyi laumaan

Siinä se nyt sitte on, todistusaineistoa siitä, että kyllä sitä ite koiransa parhaiten tuntee ja vaistoaa, millon kaikki ei oo kunnossa. Viime viikon su-ma yönä Mantan synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti hiiren, esikoisensa ja toi hänet keskellä yötä meidän väliin nukkumaan, koska Moppi oli vallottanu talon parhaan pedin. Sikisi pyhästä hengestä, syntyi Manta Mainiosta, lapsi sai nimekseen Tsiisus.
Maanantai aamuna pentua hoivattiin suurella antaumuksella, mutta kun otin kaapin päältä reenikassin poloinen pienokainen  sai jäädä oman onnensa nojaan minun tyynyn alle, kyllä aksareenit aina yhen pennun hoivaamisen voittaa. Ja kovin oli huonolla hoidolla pentunen myös seuraavat päivät, itse asiassa sen olemassa oloa ei tuo äiti-koira muistanut kuin varhaisina aamuyön tunteina, ei siis ihme, että mummokin on viime aikoina näyttäny pikkusen väsyneeltä. Mantan mielestä kun ainoa oikea paikka hoivata pentua oli minun kainalossa, pää minun kaulalla ja pentu siinä vieressä.
Onneksi hoivaamista kesti vain pari päivää, eikä se äityny ihan mahottomiin, mutta muuten Manta on kyllä ollu aika herkkis. Agilityssa kierrokset käy niin korkealla, että herkkyydestä ei oo mitään tietoa, mutta tokossa se näkyy.  Kokeeseenkin oltaisiin päästy jo ens viikonloppuna peruutusten vuoksi, mutta ne kokeet jää kyllä suosiolla väliin.
Oon aina ollu sitä mieltä, että leikkautan Mantan jossain vaiheessa ja tämä Tsiisus-lapsi taitaa aikaistaa leikkauksen ajankohtaa aika roimasti.
Jospa se tuo isäntäkin lämpenisi leikkausajatukselle nyt, kun sai tuon toivomansa Mantan pennun. Pienihän se on ja karvatonkin vielä, mutta sen verran hyvin kehittyny, että silmät oli auki syntyessään ja TVA AVA tittelit lukee jo syntymätodistuksessa. Ymmärrän hyvin, että noin hienon emän jälkeläisen haluaisi moni, mutta kyllä tämä itelle jätetään, ei siis kannata laitella pentukyselyitä.

Toissa perjantaina kävästiin koirien kans Rakki-Areenalla möllikisoissa ja Nuppu oli taas niin super! Melkeen meinasi tulla ykkösissä tuplanollat, mutta toisen radan tokavikalla esteellä (puomi) erehyin sanomaan, että kumpi eka maalissa eikä muuta tarvittu, tehtiin niin komia kontaktivirhe, että siitä ois pitäny saada kunniapalkinto! Toiseksi tultiin ja muikea oli mieli!
Mantan kanssa uskaltauduttiin mölliradalle, eka radalla kolisi 3 rimaa, toisella sama määrä + yksi kielto, mutta muuten oma tunnelma radalla oli tosi hyvä. Ja sekkaetse on pääasia, luulisin.

Reilu viikko sitten siivoiltiin halli talkoovoimin talvikuntoon ja siinä sivussa oli muutakin aihetta juhlaan, ei taidettu kyyneliltäkään välttyä :)

Talkooväki kakkukaffella

Useammat reenit on jo ehitty lämpimässä hallissa vetästä, paikkamakuuta ajatellen tuo vanha kauppa on ihan huippu.

Me nähdään koirat...

...mutta koirat näkee vain peilin

Mopin kans tokoilu on ollu ihan älytöntä, se ehtii tehä n.miljoona ihan omaa kuviota, ennenku minä ehin kissaa sanoa. Mutta en valita, tärkeintä on, että koiralla on kivaa.
Mantan kans paikkamakuussa on saatu  ihan pirun hyviä onnistumisia, nyt kun vain loppusi nuo hormoonihäröilyt että saatasiin onnistumisia muissakin liikkeissä.

 Kun tuota kakkua talkoisiin väkersin ja aloin lisäämään jauhoja taikinaan, olin menettää hermoni, kun meidän sihvilää ei löytyny mistään. Ajattelin jo, että satavarmasti se on tuo isäntä sen hukkaan pistäny, minä kun en sitä oo miljoonaan vuoteen tarvinnu (siis sitä sihvilää en oo tarvinnu, isäntää tarvii harva se päivä, viimestään silloin kun auton kojetaulussa vilkkuu uima-altaan kuva tai navigaattorissa gluteeniton-merkki). Mutta kappas vaan, siellähän se sihvilä napotti pihalla, eikä se suinkaan sisältäny moottorikelkan osia vaan ihan puti puhtaiksi/hajuttomaksi pestyjä tunnarikapuloita. Onneksi olin yksin kotona enkä siis ehtinyt syyttelemään ketään muuta ja taas vältyttiin perheriidalta.

Ja sitten pieni vinkki kaikille laiskoille harvoin leipoville tapauksille, joiden mielestä yksi maailman tylsimmistä asioista on seistä sähkövatkain kädessä tuijottamassa munien ja sokerin vaahtoutumista. Tämä tee se itse-tehosekoitin on ollu meillä käytössä niin kauan kuin jaksan muistaa ja hyvin toimii!

Assiesta kuuventeen, eilen käytiin Rakki-Areenalla aksaamassa ja sillä mielellä, että Mantan kans saatetaan jättää koko touhu tauolle hetkeksi. Tai siis ei kokonaan, sen verran innoissaan tuo eläin siitä lajista on, että jossain määrin sitä jatkettaisiin, mutta ei enää reenattasi lajissa edistyminen tähtäimessä. Ja vikahan siis ei todellakaan oo koirassa vaan minussa, en vaan opi ohjaamaan noin nopeaa koiraa ja lauantain kotiaksuissa ei meinattu saada onnistumisia millään.
Kotiin ajellessa tunnelmat oli sitte ihan erilaiset, minähän ehkä saatan joku päivä oppia! Heleppoa se ei tuu olemaan, mutta mikäpä se tässä elämässä olisi. Ja kun ajatellaan, miten tappista se agilityn alkutaival Mopin kans oli, niin ehkä minä vielä jaksan yrittää. Joka ikinen riman pudotus johtuu Mantalla minun ohjausvirheestä, kädet on missä sattuu, hätäilen liikaa, oon koiran edessä, rintamasuunta on minne sattuu... Tuohon rintamasuuntaan mulla on kyllä tosi hyvä selitys, on hyvin hankala asetella se rintamasuunta (= rintakehä = paikka missä sijaitsee tissit) oikeaan suuntaan, jos on anatomisesti niin niukasti varustettu tapaus, ettei kerta kaikkiaan hahmota rintakehän olemassa oloa. Eli ei minuakaan voi kaikesta syyttää.

Mutta on se kyllä ihanaa aikaa tämä syksy, kaiken muun ihanuuden lisäksi on tuo hirven mehtuu! Elämää ilman E-koodeja ja hammaskiveä, koirat tykkää ja minä kans!

Luita, maksaa, sydäntä, munuaisia...NAM!

Ilta-apetta parhaille ystäville

Eilen piti taas miettiä tätä ajan kulkua ja kauhistella vuosien vierimistä. Muistan niin selvästi, kun opiskelin vielä Iisalmessa ja sain puhelun edellisestä harjoittelupaikasta, että voisinko tulla tekemään yhden viikonlopun. Viikonloppu pikkusen venähti, sunnuntaina siitä tuli kuluneeksi tasan 12 vuotta. Tässä muutama päivä sitten tuumasin tuolle isännälle, että mulla on kyllä maailman paras työpaikka, huolimatta siitä, että kolmivuorotyö ja ennenkaikkea viikonlopputyöt haittaa joskus harrastustoimintaa (tosin ilman niitä viikonloppulisiä ei paljoa harrastettasi...). Välillä on kyllä tuntunu, että voisi sitä leivän helpommallakin tienata, kun on luonteeltaan tämmönen herkkis, niin tuppaa ne työjutut tulemaan kotiin asti märehittäväksi.
 Joskus, kun iskee oikeen kamala ahistus ja turhautuminen ja väsymys, muistelen vuosia sitten sattunutta tapausta, kun pieni ihminen tuli syliin, änkesi ihan kainaloon asti ja tuumasi: "Miima nyt minulla on turvallinen olo". Itkettää vieläki kun tuota tilannetta ajattelen. Ja toinen, mitä aina muistelen on se, kun kerran kesken riidan (minun siihen puututtua) toinen pikkuihminen tuumasi toiselle: "Niin kuule, etkö sinä tiijä että Miima on olemassa sitä varten, että se huolehtii lapsista". Mitäpä siihen enää lisäisi, lasten suusta sen totuuden kuulee.