keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kuulumisia pitkästä aikaa!



Viimeksi kun tänne kirjottelin oltiin vähän haikeissa tunnelmissa, kun piti mökki laittaa talviunille ja tuntu sille, ettei sinne päästä enää ikinä.










Mutta niin se talvi vaan meni ja mökkeilykausi päästiin korkkaamaan pääsiäisenä -en tiiä kuka meistä nautti eniten.














Moppi hokasi kesken iltalenkin, jotta iltaruoka on vielä saamatta.

Mukavasti siellä meni aika lumikinosten ympäröimänäkin, mutta kyllä siellä lystimpää on kesällä, ainaki Mantan mielestä.





Kukkien kastelun lisäksi kamalasti lisähommia  Mantalle ovat aiheuttaneet  sammakot, joita se  kovasti yritti metästää, mutta olivat pirulaiset liian liukkaita liikkeissään.


 

Niitä uiskenteli siellä ojassa ainaki miljoona ja luultavasti niitä on kohta kaks miljoonaa, jos nyt ihan oikein asian ymmärrän.


Ihmeitä ei  minun mielestä talven aikana oo tapahtunu, van äetin mielestä meiän kanssa tapahtuu ihan tarpeeksi. Sillä on tullu tavaksi kirjotella meiän tekemisiä ylös, ihan niinku Eemelin äiti kirjotti Eemelin metkuja.








Kuvia on kertyny koneelle ainaki kaks tai neljä tai voi olla enemmänki, äetillä pitäsi rueta pitämään pelkästään semmosta kuvablogia niin päivitykset ei vaatisi niin paljo kirjottamista. Sille on useemmanki kerran ehotettu, että miksei se tee semmosta instakrammi-juttua, minne vois meistä kuvia laittaa, van se on niin vanhanaikanen,  jottei se uskalla semmosiin hömpötyksiin lähteä.



Äeti joskus sanoo, aika usein oikeestaan, että me ei olla ihan normaaleita koiraeläimiä. Ja iskä sano tässä yhtenä iltana, että meiät on lellitty melkeen ihan pilalle. Se sano sen siinä tilanteessa, kun kukaan ei reagoinu minun ensimmäiseen pyyntöön päästä sohvalle ja seuraavan pyynnön kuuli ehkä naapuritki. Minusta se ei oo lellimistä vaan koiran hyvää hoitoa.






Minusta maailmassa on ihan liian paljo eläimiä, jotka otetaan  ihan vaan siksi, että kun vaan halutaan se eläin -aika itsekästä minun mielestä. "Kyllä se pärjää, ei sillä oo siellä mitään hätää" sanotaan kun tehään kymmentuntisia työpäiviä. Ooppa ite kusematta ja tekemättä mitään kymmenen tuntia.
Ja on olemassa koiria, jotka eivät ikinä pääse juoksemaan irti

















 kaivamaan kuoppia




 nuuskimaan




 syömään pupun papanoita


 ja mikä (Mantan mielestä) parasta, kieriskelemään kaikissa mahollisissa jätöksissä.



Ihan kamalasti käypi sääliksi.




On olemassa myös hevosia, jotka eivät koskaan pääse tarhaan vaan seisovat karsinassa 23 h/vrk ja päivän ainoa liikunta on tunti maneesissa. En yhtään ihmettele, miksi äeti päätti aikoinaan vaihtaa alaa ja ruveta hevosten sijasta hoitamaan ihmisiä.

Tuusa meinas jotta ens kesänä on sikspäkki.

Tosin mitä oon sen jupinoita kuunnellu, niin eläinsuojelulain lisäksi pikkusen päivitystä kaipaisi myös lastensuojelulaki ja ne, jotka lakeja ja asetuksia ja sääntöjä vanhustyöhön määräävät, voisivat tulla ees yheksi päiväksi tekemään töitä dementikkojen kanssa.



Kovasti  käypi sääliksi myös niitä koirarepukoita, joita ruokitaan tyyliin "se on vaan häkkikoira, sille voi syöttää mitä vaan". Tuo on ihan aikuisten oikeesti kuultu koiranomistajan suusta, haluaisin minä kyllä nähä sen tutkimuksen missä kerrotaan,  miten meiän koirien ruuansulatus ja ravinnontarve ja kyky kestää meille epäsopivia ruoka-aineita on riippuvainen elinolosuhteista.
Ja sitte oletetaan, että nämä koirat jaksaa syksyllä, kun ne ovat maanneet 11 kk häkissä  ja eläneet vispipuurolla, leivän kannikoilla, makkarakastikkeella ja pottumuussilla ajaa tunti tolkulla jänistä tai hirveä. Ja jos eivät jaksa, niin vika ei ainakaan omistajassa oo.
Sitte vielä hännän huippuna viimesin tieto, minkä äeti korviisa sai: Rekisteröimättömät koirat ovat terveempiä kuin rekisteröidyt. Eläköön pentutehtailu, teidän ansiosta se ei ikinä lopu!



Jottei verenpaine nousisi ihan mahottomiin,  parempi siirtyä muihin aiheisiin. Mutta pakko vielä sanoa, että te ihmiset ootte ihan kamalia ja itsekkäitä ja kyllä teillekki pitäsi tehä terveystarkistukset ja ennenkaikkea luonnetestit,  ennenku teille elukoita luovutetaan. Ja ainaki viimestään silloin, kun alatte lisääntymään. Äeti ei enää ees uskalla lukea aamukaffella iltalehen uutisia kun aina siellä on sattunu jotain pahaa meille viattomille.




 Jopa vauva.fi foorumin lukemisesta tulee paljo parempi mieli. Tai ainaki sitä lukiessa tuntee ittesä tosi fiksuksi ;)





En minä oikeestaan ihmettele yhtään, miksi se äeti siellä puolen hengen mökissä ilman juoksevaa vettä niin hyvin viihtyy, siellä ku väkisinni unohtaa kaiken pahan.




Minä oon joskus tainnu mainita, että aika tärkeitä juttuja meille on meiän nallet. Aina, kun otetaan hellä hetki, Mantan pitää saada oma nalle sänkyyn ja taas on saatu todistusaineistoa siitä, että kyllä me koirat ollaan viisaita. Se Mantan nalle on niin iso, ettei sen kans sängylle hyppäminen onnistu ihan normaalisti. Fiksuna koirana Manta raahaa sen sängyn viereen, hyppää persus eellä sänkyyn ja kiskoo nallen matkaan. Jälleen on pakko myöntää, jotta on se ihan fiksu eläin. Mutta minä oisin kyllä vielä fiksumpi ja vaatisin jonkun nostamaan sen nallen sänkyyn.



Ne meiän nallet alkaa olla jo aika kärsineitä, varsinki Mantan lempparinalle, sillon avanne eikä sillä oo enää suolia ja se haisee. Koska Manta oli niin reipas tässä talvella  verikokeissa (pisti vastaan enemmän kuin ikinä ennen) äeti osti sille palkaksi uuden unilussutuslelun. Ei sille tullu sitte mieleen, että me koirat ei hylätä ystävää ulkomuodon ja hajun perusteella.





Manta ei oo luonu silmäystäkään siihen sammakkoon, ei vaikka sen nalle meni yhtenä päivänä ihan katkipoikki. Se oli sen verran suuri katastrofi, että äetin piti kursia se kasaan eikä sillä oo enää avannetta.
Mutta ei se sammakko ihan joutilaana oo ollu, minä oon käyttäny sitä semmosiin miehisiin juttuihin.


Pikkusen tässä pitää vielä palata tuohon meiän lellimiseen, tai siis hyvään hoitoon, tuli nuista nelleista mieleen. Kun se toinenni nalle meni tässä yhtenä päivänä ihan poikki, äeti siivotessaan kyllästy niihin joka paikassa pyöriviin täytteisiin ja heitti sen toisen pään roskiin.
Illan tullen Manta ei millään vakaunu nukkumaan, vaelti ympäri huushollia ja läähätti ja oli tosi levoton. Siinä äeti oli sitte uneen vaipumaisillaan hokannu jotta ei perhana, se Muikkusen tissi on siellä roskiksessa. Ja ei siinä sitte muu auttanu ku heti seuraavana päivänä mennä tonkimaan roskis läpi ja neljännestä pussista se sitte löyty. Nyt on taas kaikki hyvin ja naapurit saivat taas lisää ihmettelemisen aihetta.




On tässä talven aikana kuitenki jotain jänniä juttuja tapahtunu, niinku esim. joulu. Me oltiin taas Mantan kanssa aika nohevina pakettien kanssa, äeti väittää, että me oltiin ihan hulluja. Ei oltu. Tai Manta oli, se kun yritti repiä auki ihmistenki paketit ja yritti vielä haalia itelleen ne aukastut. En kyllä tiiä mitä ihmettä se tekisi bäkkärin kaulurilla.


Ilman tätä ei joulu tule  -lahjat kaikkein tärkeimmille.







Kaikkein ihaninta joulussa oli kuitenki se, että vaan oltiin tekemättä mitään


ja saatiin olla yhessä.



Minun on kyllä tähän väliin pakko kertoa yks juttu meiän iskästä, ois voinu nimittäin vaatia toipumiseen oluen jos toisenni, jos se ois ahneuksissaan menny niitä "valkosuklaajuttuja"  maistamaan. Nuo ihmiset kun saivat lahjaksi semmosen purnukan, missä oli semmosia valkosia palleroita ja mukana oli lappu mitä ne sisältää ja mihin niitä käytetään. Iskä ei tapansa mukaan lukenu sitä lappua ja sen ensimmäinen kommentti oli, että mulla taitaa jäädä nuo syömätä. Onneksi jäivät, ne oli ihan ite tehtyjä jalkakylpypalleroita. Ei ees Manta, joka vetelee kurkut, tomaatit, paprikat ja tyrninmarjat hyvällä ruokahalulla kitusiisa oo niin ahne, että söisi jalkakylpypallerot. Van meiän iskäpä melkeen on!



Meiän kaikkien karvasten  synttäreitä on juhlittu tässä talven ja kevään  aikana, Manta täytti seittemän ja minä kymmenen ja Reima kakskytäseittemän.



 
 



Reima saa ens syksynä jälkeissynttärilahjaksi uuden sadeloimen ja me saatiin jälkeislahjat jo talvella, uudet toppatakit. Manta tykkäs lahjastaan ihan älyttömän paljon.



Äeti on jo pitkään haeskellu meille semmosia takkeja, jotka pysyy päällä, mullahan pysyy kyllä oikeen hyvin Hurtan vanhan mallin manttelit, mutta Mantalla ei mitkään ja toiveena oli, että ne suojais myös perslihakset ja kaulan. Kiitos jälleen kerran Kajaanin Mustille ja mirrille, aina siellä on palvelu ollut hyvää ja taaskaan ei tarvinnu pettyä. Voidaan kyllä ihan täysillä suositella Hurtan extreme warmer-takkeja, suojaa hyvin kaikki tärkeimmät paikat ja pysyy hyvin päällä.
Erityisesti minun kannalta tuo trikoohuppu on ihan huippu, ei palele vaikka kuin kävis järvellä vinkka ja vuori on semmonen, ettei se takuta turkkia.




 

 
Vaikka alan jo olla aika vanha, ei sitä minusta huomaa, lenkkeilen ja reenailen entiseen malliin ja kaikki muutki jutut pelittää ihan niinku nuoremmilla -kysykää vaikka sammakolta jos ette usko.
 
 
Pieni sivuääni minun sydämestä löytyi, kun käytiin tässä rokotuksilla, mutta se ei nyt vielä aiheuta toimenpiteitä, mitään muita oireita mistään vajaatoiminnasta tms. kun ei näy.



Äeti sano tässä yhtenä iltana, jotta nyt kyllä lepattaa kaikki neljä läppää epävireessä, kun sain villiyskohtauksen. Minun pitäsi kuulemma jo tässä iässä rauhottua, van en millään malta.




Keväällä ihan parasta minusta on, kun päästään jälestämään kaurikseja. Niitä on Reiman kotona nykyään ihan miljoona ja me ei millään uskota äetie, kun se väittää, että me ei niitä kiinni saada -ei ainakaan umpihangessa.










Äeti kyllä väittää, että pieniä dementian oireita mulla on. Viimeset kymmenen vuotta minut on pitäny nostaa sohvalle, kun en oo sinne ite jaksanu hypätä (sillon jaksan, jos sohvalla istujalla on kinkkujuustovoikkis kädessä). Nyt oon jonku kerran unohtanu pyytää apua ja heti tehtiin dementia-diagnoosi.



Äeti ei myöskään ymmärrä sitä, miten se verinen poron sääriluu löyty tässä yks ilta sen ja iskän tyynyjen välistä, minä kun en kymmeneen vuoteen oo sinne niien sänkyyn omikseni päässy.


En tunnusta mitään enkä ainakaan kommentoi.

 
 
Äeti väittää, että Reimallaki on jo dementiaa havaittavissa. On se kyllä minustaki vähän outoa, ettei se viimeksi madotuksen jälkeen muistanu mököttää kolmea vuorokautta.
Rokotus ja hammashuolto ottivat kuitenki sen verran koville, ettei se voinu muutamaan päivään tulla ees apetta syömään ennenku äeti poistu takavasemmalle, eli ei se ihan vielä ihan seniili oo.


Taitaa pojilla olla pieni kankkunen hammashuollon jälkeen...

Reimahan on ollu koko ikänsä pikkusen kohelo liikkeissään ja nyt vanhemmiten se on vaan pahentunu, kolhuja ja nirhaumia löytyy jatkuvasti ja ihan ihmeellisistä paikoista. Tämä viimesin on ollu tähän astisista pahin, onneksi Ellu sen huomasi, mutta siinä vaiheessa se oli jo niin vanhan näkönen, jotta ommella sitä ei ois enää voinu.


Van elähän mittään, turhaan ei äeti reilut 20 vuotta sitten istunu eläinlääkinnän tunnilla, jotain sieltä mieleen jäi ja kai se kokemuski on jotain opettanu. Pahalle se monta senttiä syvä haava ens alkuun näytti, van jodihuuhtelulla, jääpusseilla, Basibactilla ja pihkavoiteella haava lähti paranemaan.
Onneksi tuo haava oli semmosessa kohassa, mikä ei oo se kaikkein herkimmin likaantuva paikka ja onneksi Reima on kuulemma maailman reippain hevoseläin, niin haavan hoito onnistui.
Jos mulla ois kainalossa tuommonen umpisuoleen asti ulottuva onkalo, en todellakaan antasi siihen koskea, enkä todellakaaan antasi survoa sinne mitään ruuttia ja puhistusaineita ja semmosia, oisin  ihan varmalla purassu.
Samassa ryykelissä Reima oli saanu myös vuohisniveleen sen verran osumaa, että pikkusen meinasi turvotusta ja lämpöä olla. Imppariksi se ei onneksi kerenny mennä, kylmäyksellä ja jodihauteilla siitä selvittiin.

Hän on vissiin päättäny, ettei ainakaan vatsalaukku  palellu.


Äeti tässä talvella testasi meiän puheen ymmärtämistä, mehän ollaan viivana makkarissa kun äeti hihkasee jotta "hellä hetki!" Yhtenä päivänä se hihkasiki että "nalleretki" ja me oltiin ihan salamana makkarissa. Myös sana pöllöhetki toimii. Äeti tuli siihen tulokseen, että me ei sittenkään ymmärretä ihan kaikkea mitä sanotaan.







Mutta kyllä me ymmärretään aika paljon, meillä on semmonen herkkupurkki takaoven suulla ja aina kun me tullaan kiltisti sisälle aamu- ja iltapissiltä me saadaan sieltä herkut. Joskus meille sanotaan, jos ollaan tultu tosi reippaasti sisälle, että otettasko jotaki parempaa. Ja me ihan tasan tarkkaan ymmärretään puhetta, kun perä vinossa kurnastaan kohti jääkaappia ennenku äeti ehtii ovea kiinni laittaa.



Aika hyvin Mantalla on hallussa myös uimiseen liittyvä sanasto, äetillä ei tarvi mökillä sanoa ku että käytäskö uimassa , niin Manta on jo rannassa oottamassa lelun kanssa.





Ai niin, meinas unohtua mainita , meillä oli talvella vauvoja. Onneksi niitä synty nyt vaan kolme, kaks hiirtä ja yks ketun nahka. Tuo äetieläin oli kyllä taas sangen holtiton jälkikasvusa suhteen, eli aika helpolla pääsi isovanhemmat tästä ryykelistä. Vartin verran se aina iltasin jakso niitä imettää, mutta sitte saivat olla oman onnesa nojassa.
Sopimoilleen kerran siinä imetyksen aikana sattu näkymään Putous ja samaan aikaan minä makasin kiinni äetin toisessa kyljessä. Siinä se äeti sitte hokasi, että jokunen vuosi sitte meillä oli Heikkis-Jamo ja Ymmi Hinaaja, nyt Kikka Vaara ja Karvamato.


 
On se äeti hokannu tässä talven aikana toisenni asian, kuten sen että mihin ihan minikoon jarrusukkia tarvitaan.  Kun eihän semmoset mini-ihmiset kävele, niin ei kai ne liukastelekkaan -luulisin niin.  Van kyllä niille löytyy käyttöä, tosi näppäriä kapistuksia ne on, kun on pikku orkonen varpaan välissä ja pitää saada siihen joku nuolemisen estosuoja ja normikääreet luistaa niin että menee kyynärät solmuun ja lonkat sijoiltaan.
Kaikkea sitä oppii, sano äeti kun seurasi Mantan tapastelua vaaleanpunanen panda-kuviolla varustettu jarrusukka jalassa. Eikä luistanu!



Nyt joku viikko sitten esinereeneissä Manta sai jalkaansa haavan, semmosen palkeenkielen siihen anturoiden yläpuolelle. Ja taas oli vauvojen sukille käyttöä , kärki vaan pois sukasta ja mefixillä kiinni. Ihan älyttömän käteviä nuo lastenvaatteet, tosin en halua muistella sitä aikaa, kun jouduin kulkemaan lasten alushousut jalassa.



Me ollaan muuten saatu uus sukulainen tässä talven aikana, kun äetin  ystävän perhe sai perheenlisäystä. Äeti ei olleskaan normisti tykkää mistään karvattomista öttimönkiäisistä, mutta Kerttuun se rakastu heti. Kertakaikkisen kaunis eläin, joka päätti luoda nahkansa heti, kun meiän äetin eka kertaa näki.


Äetin mielestä Kerttu muistuttaa tosi paljo yhtä aika tunnettua henkilöä, mutta se ei viitti tässä nimeä mainita, jottei Kerttu loukkaannu.

 


Ihan pikkusen Kerttu-kuumeen äeti siitä sai ja kun se oli pari päivää keuhkonnu iskälle sen ihanuuden kauneutta ja esitelly sille kuvia se uskaltautu ehottamaan iskälle, että voisko meillekki tulla tuommonen Kerttu. Jotenni se jo arvasi vastauksen, van kysypähän silti, varmuuden vuoksi : "Minä oon niin oottanu tuota, ei tule".  Eli ei vissiin tule. Tai saattaa vaikka joskus tullakki.
Kovasti äeti haluaisi myös pupun, iskän kommentti oli, että se saattais joskus ehkä karata. Kissasta kommentti kuului, jotta oesi meillä Mantan kans kyllä mukavaa, kun sinä oot iltavuorossa. Minipossusta ja alpakoista ja fretistä ei ehkä tässä huushollissa kannata mainita sanaakaan.





Mutta on meillä kuitenni Oliver ja Lasse.
Oliver on pikkiriikkinen oravan poikanen,  joka ei oo enää niin pikkiriikkinen kuin silloin, kun se ensimmäistä kertaa nähtiin autokatoksessa syömässä Reiman appeita. Välttämättä hevosten ruoka ei oo oravalle ehkä kaikkein parasta evästä, eikä myöskään aurajuusto, minkä se oli yhtenä päivänä kaivanu roskapussista. Nykyään meillä ei enää jätetä roskapusseja oven suuhun ja Oliverille on järkätty ruokapaikka pihasaunan alle -sinne kun ei harakat ja varikset pääse.



Lasse taas on joutsen, joka asustaa mökillä. Päätellen siitä, että se on yksinäinen ja vielä osittain harmaa se on todennäkösesti toissa keväinen poikanen joka ei oo vielä morsianta löytäny. Äeti elää siinä toivossa, että Lasse tulis joku kesä mökkirantaan morsiemen kanssa ja sitte se sais koko kesän kiikaroida pikkiriikkisiä joutsenen poikasia.


Tosin voihan siinä käydä niinki, että Lasse tulee sulhasen kanssa. Ja Oliver onkin Olga.
Ei ne oo ennenkään ihan nappiin menny äetillä nuo sukupuolen määritykset, hyvin on muistissa 35 vuoden takainen juttu, kun äetillä oli tyttökani Jippu ja äetin kaverilla poikakani Puppe ja sitte Puppe pyöräytti yhtäkkiä pennut.
Ja jos oikeen tarkkaan aletaan muistelemaan, niin taisi sen yhen tallikissan nimiki vaihtua aikoinaan Rikusta Rituksi.

Reenailuista sen verran, että nosen ja tokon merkeissä on talvi menty ja vaikka lopputalvesta alkoikin nuo em. lajit tökkimään niin pitää olla tyytyväinen, että on kuitenki päästy jotain reenailemaan. Eikä kentän koossa oo paljoa valittamista.


Nyt on päästy reenailemaan jo vähä muitaki juttuja, niinku esim. Mantan rakastamaa esine-etsintää. Tässä yhtenä päivänä Manta järkkäsi äetille melkosen ylläripyllärin, mehtään oli jemmattu nenäliina paketti, pätkä puutarhaletkua ja tyhjä lääkepurkki. Tovi meni äetillä älytä tilanne, kun Manta toi sieltä kanervikosta enstöikseen sen puhelimen. Sen verran hienosti tuo Muikku esineillä toimii, että jätän kertomatta, miksi äetin taskussa on Sonyn mentävä reikä.



Tuo puhelimen löytyminen on kuitenki pientä verrattuna siihen, kun äeti päätti lisätä haastetta tunnariin. Manta on aina selällään joka ikisessä pskakasassa minkä se vaan löytää, mutta näköjään työ menee huvitusten edelle, tunnari hevosen kakassa onnistu paremmin kuin äeti oesi ikinä voinu kuvitellakaan!




Aksaamaanki on päästy, Manta meinasi seota ihan kokonaan kun ekan kerran esteet näki ja olin minäki aika mielissään.




Mantan mielestä kaikkein parasta kesässä on kuitenki uiminen...









...ja sen jälkeen kupperiskeikkojen teko.






Lopuksi pitää vielä kertoa yks aika paha juttu, löysin mökillä liiterin alta cottonin mentävän aukon ja jäin jumiin.
Onneksi osaan ilmottaa kohtuu äänekkäästi, jos oon jotain vailla ja loppu siinä meleko joutuin rahvaan väestön paljussa purjautuminen, kun ne tilanteen hokasivat.
Minusta se oli kyllä aika traumaattinen tilanne, melkein piti tilata paikalle Sepe ja Medi-Heli ja poliisi ja palokunta ja traumapsykologi ja Anja Eerikäinen ja Uma Aaltonen  ja Antti Reini, joka ois saanu tästä tosi hyvän aiheen Katastrofin anatomia ohjelmaan. Ja eipä ois ollu haitaksi, jos paikalla oisi ollu myös kymppiuutisten loppukevennystiimi -sen verran hupasa näky iskä oli, kun kirmasi ihan ilikosillaan pitkin kanervikkoa akkuporakone kainalossa.

Tilanteesta onneksi selvittiin ihan omin avuin ja vaikka se reikä on nyt tukittu, miettivät iskä ja äiskä liiterin portaita korjatessaan, että pitäsikkö siihen jättää semmonen varauloskäyntiaukko. Eivät jättäneet, luottavat siihen,että viisastuin vahingosta. Kovasti yritän, en oo varma onnistunko.

Van eikaet tässä nyt tämän kummempia, ihanaa kesän jatkoa kaikille ja ennenku meette jemmapiiloon liiterin alle muistakaa ensin tarkistaa, miten sieltä pääsee pois.