sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kuulumisia

Järkytysten järkytys ku hokasin, että miten pitkä aika on viimesestä päivityksestä...

Loppu talvi ja kevät menivät semmosta vauhtia, ettei perässä meinannu pysyä. Kimppareeneissä ei oo käyty aikoihin kun ei vaan semmoseen just nyt revetä, jotennii oon oppinu kantapään kautta sen, että ihan kaikkeen ei tarvita revetäkkään. Iho on pysynyt koko talven kohtuu hyvänä, nyt pihahommien aikaan on meinannu pikkusen räpylät reagoida, mutta ihottuma on kuitenki pysyny kurissa.
Kimppalenkille ei oo ehitty kuin muutaman kerran, erakoituu varmaan tällä elämäntyylillä nuo koiratki...


Dimmua niiiin oksettaa pyllistelevät naiset...


Maaliman kaunein hiski

Kaveri tais pyörtyä...

Suuuuuudeeelllaaaan!!!





Eli semmosta positiivista kiirettä on ollunna, siksipä ei oo koneelle joutanutkaan ja kuvakaaos niin kamerassa kuin koneellakin on sen mukainen.



"Äeti kato minkä löysin!"

Se ON seleväpäenen koira, paitsi silloin, kun näkee tämän soittimen...





Parasta talvessa on...


...ottaa kiinni...

...lumipalloja!


Mutta vielä parempaa on...

...kippuranapin rapsutus!

Huhtikuussa Reima pääsi osallistumaan länkkäkurssille ja on se vaan uskomaton tapaus, niin hienosti se toimii siinäkin lajissa. Se kun vaan on niin pirun rehellinen ja ihmiseen luottava eläin, huolimatta siitä, että sitä ei ole aina kohdeltu kunnioittavasti ja rehellisesti. Maailma olisi varmaan aika paljon parempi paikka elää, jos me ihmisetkin tuon muistaisimme -turha kantaa kaunaa menneistä, tärkeintä on se mitä on just nyt ja tulevaisuudessa. 26.5 tuli Reimalla mittariin 24v, onneksi ikä ei vielä näy muuten kuin ohimoiden harmaantumisena.






Van mitästä koeriin reenuusta, hallikausihan loppui huhtikuun lopussa ja Mopin kanssa se on meinannu sitä, että huumoria peliin. Se kun vaan ei pysty eikä kykene esim. tulemaan perusasentoon silloin, kun nurmikko on märkä. Trinsessit ei vaan pysty. Juokseminen kylmällä ja märällä alustalla on myös liikaa vaadittu, sen todisti eräät ruutureenit, missä Esmeralda kipitti 15 m:n päässä olevan ruudun sijaan metrin päässä olevalle terassineduskivetykselle ja ilmeestä päätellen oli tehnyt täydellisen ruutuun menon.
Jokaisen, joka luulee tietävänsä jotain koirien koulutuksesta tai niiden sielunelämästä, pitäisi elää joku viikko tuon Mannaryynin kanssa...





 Jotain sen valtaisasta egosta kertoo se, kuinka se pelkällä olemuksellaan saa häädettyä Mantan pois sohvalta. Kun illalla istahan kutimen kanssa sohvalle, tulee Manta nukkumaan viereen siihen divaanisohvan "ulokkeelle". Nupilainen haluaa sitten aina tulla sohvalle siitä toisesta päästä (ja sehän täytyy aina tässä tilanteessa nostaa sinne, joskin se pääsee sinne ihan itte hyppäämälläkin jos ihmisillä on esim. kinkkuvoileipä kädessä). Siitä se sitte hiimailee kuono pystyssa hitain kuninkaallisin askelin ihmisten yli Mantan viereen ja alkaa hyvin suurieleisesti myltätä sohvan nurkassa olevaa tyynyä mieleisekseen, kunnes asettuu siihen makaamaan. Ja Mantaa v-tuttaa niin jumalattomasti, että se ei voi edes katsoa. Ja lopussaan sen on pakko poistua paikalta. On tuo noiden elikoiden yhteiselon seuraaminen vaan niin parasta viihdettä!




Ja entäpäs Mantelin reenit. Kun kaukot alkaa osua kohilleen ruutu tökkii ja kun se osuu kohilleen niin tunnari kusee täysin ja kun se sujuu niin kaukot tökkii... Eli samaa vanhaa tuttua rataa mennään, eikä todennäköisesti tulla enää ikinä kisaamaan... Van sehän ei harrastamista estä.
Kaukoissa lähes joka vaihdossa takaset liikkuu himpun verran,  kokonaisuudessaan ehkä n.10cm. Ja onhan se joskus tehnyt sen seittemän  vaihtoa ihan ittekseen ennen kuin minä oon ehtiny kissaa sanoa, malttia tarvittaisiin pikkusen lisää...
Mutta tunnariin on saatu mukavasti malttia, 99 prosenttisesti Manta tuo oman, mutta nyt sille on tullut tapa käyttää niitä vieraitakin suussa. Se ei nosta niitä ylös, vaan nuuskii, avaa suun ja jatkaa seuraavalle kapulalle. En tiiä minkä systeemin tähän keksisi, jotta saisi tuon tavan pois. Ja se luovutushan on aika kökkö, niin tunnarissa kuin noudossakin, nipotusreeniä siis lisää...




Mutta nyt on sitte Mantan kanssa ollu pikkunen tauon tapanan kaikesta edellä mainitusta, se kun ei vaan tajua, etteivät koirat kiipeä puuhun, tai siis kiipeävät mutta huonoin seurauksin. Haravoin tässä pihaa ja Manta oli sitä mieltä, että lumen alta löytyneen äffällä alkavan lelun syytäminen takamehtään olis paljo mielekkäämpää. Kun olin siirtänyt sen hiivatin Frispiin miljoonannen kerran sivuun haravan tieltä, meni hermot ja nostin sen koivun oksalle jemmaan. Joku näppärä eläin sai sen kuitenkin sieltä haettua ja minä idiootti jemmasin sen vielä ylemmäksi sillä seurauksella, että joku vielä idiootimpi kiipesi entistä korkeammalle. Ja pikkusen meinasi takanen olla kipeä sen voimistelun jälkeen. Onneksi vaiva näytti olevan "vain" lihasperäinen, kauratyyny mikrossa lämmitettynä oli jälleen aika kova sana...
Päästiin sitte  pari viikkoa tapahtuneen jälkeen hierojalle, joka vahvisti diagnoosin, eli perslihas ja takareisi ovat olleet aika krampissa. Hevostenhoitajan koulutuksesta ei siis ollut ainakaan haittaa, kun diagnosoin tuon saman heti tapaturman jälkeen ja hoitokin oli kuulemma ollut ihan oikeanlaista. Ei sillä taida olla väliä, onko kyseessä koira, hevonen vai ihminen, sanoo hän joka on hoitanut varsin menestyksekkäästi viime viikkoina myös yhden varpaan murtuman ja nilkan venähdyksen ilman lääketieteen koulutusta... Siis ihmiseltä, tivakasti vaan ajattelin, että tää vammautunut nyt vaikka hirnuis ja seisois neljällä jalalla.




Mopiltakin löytyi pieniä jumituksia, pahin oikean lavan tienoilta ja kuukauden loppupuolella olisi tarkoitus päästä uudelleen käsittelyyn. Pitkäänhän me ollaankin oltu ilman ammattilaisen muokkausta, kun kaikki edelliset hierojat ovat järestään muuttaneet pois Kainuusta. Toivottavasti tämä uusin pysyisi jokusen vuoden näillä korkeuksilla, tykästyin kovasti ja koirat taisivat tykästyä myös :)


Nyt sitte reenit jatkuu hissukseen tunnostellen, hyppyä, ruutua ym. hetkeen reenailla, vaan annetaan lihaksiston toipua. Kotiohjeiksi saatiin venyttelyä, hierontaa ja lämpöä ja varsinkin Mantan kohalla yletön riehuminen on kielletty. Kukahan sen kertoisi tuolle eläimelle, joka ei tunne askellajia käynti.

Lapset tarvitsevat...


...paaaaaljon rakkautta ja hellyyttä ja läheisyyttä... Vai oiskohan tässä kyse kuitenkin koirien osalta ihan vaan oman edun tavoittelusta...

Vaikka kelit ei nyt niin kesäiset olekkaan, niin meijän poijat pääsivät kuitenkin reilu viikko sitten kesälomalle. Vanahan ruunan silimät heittivät taas volttia, kun suojat laitettiin jalkaan, sehän vois tietää vaikka ravikilpailutilannetta!

Lomille lähössä...

Ei ollut kuitenkaan kohteena iltaravit, vaan vanha tuttu paikka, missä vietetään ainakin tämä kesä Tuusan kanssa syöden ja lihoen.



Vielä ei laitumet siinä kunnossa ole, että siellä ruokaa tarpeeksi riittäisi ja kelitkin on olleet pikkusen  kosteat, joten yöt vietetään tallissa. Se meinaa sitä, että minäkin olen päässyt piiiiitkästä aikaa tallihommiin = paskaa lappamaan. Kun tässä työpäivän jälkeen nappasin koirat mukaan ja hurautin tallille halutti melkein hihkua riemusta, on se vaan niin mukavata hommaa. Siinä vienossa lehmänlannan tuoksussa vesiä vanahoilla maitokärryillä kuskatessa pistin melekeen käet kyynärpäitä myöten ristiin, että nämä räpylät kestäisivät hevoshommat ees muutamana päivänä viikossa.


Meinovaa molempie naorattaa, syystäkin... 

...ruokaa riittää...
 
...siisti rivarikolmio ja bestis kämppiksenä...
...keittokomero ja  suihku kuuluvat varustukseen...

...siivouspelvelu pelaa...

...ja seinänaapurit ovat aika sulosia tapauksia <3