Mantan mietteitä

Äiskä on tässä viimesen kuukauden aikana istunu sen miljoona kertaa koneelle aikomuksena kirjottaa kuulumisia, mutta ei se vaan ikinä ehi. Parempi ehkä onkin, että minä kirjotan, se kun on taas, siis tuo äiskä, ollu niiiiiin raivona näistä koiraharrastuskiemuroista, että se voitais ehkä vaikka haastaa oikeuteen, jos sen päästäsi julkisesti ajatuksiaan tänne tuomaan. Se on vähintäänkin joka toinen päivä uhannu lopettaa kisaamisjututki ihan kokonaan, sen verran pahalle siitä tunnostaa tämä nykyajan "harrastus"toiminta. Joskus te ihmiset ootte aika kamalia meitä koiria kohtaan. Ja toisianne.

Reilu kuukausi sitten me juhlittiin Nupin 8v. synttäreitä ja äiskä oli jo sen verran viisastunu, että leluja se ei lahjaksi ostanu. Parempi niin, kyllä poron lapaluu aina yhen pehmolelun voittaa. Kestää se semmonen minunkin hampaissa ainaki 5 minuuttia, mopilla parikymmentä ja siivo ei ole ollenkaan niin paha kuin lelujen suolistusten jälkeen.

Äiskän ja monien muidenkin mielestä Moppi on hyvin erityinen eläin. Siinä jää Esko Salmiset ja Samuli Eetelmanit ja Vesku Loirit kakkoseksi, kun näyttelijän kyvyistä puhutaan, tuskimpa kukaan nuista edellä mainituista jaksasi kahta viikkoa mököttää, jos niiden perskarvojen päälle vahingossa satuttasi astumaan.

Oikeenni hyvä esimerkki tästä on se, kun Moppi reilusti yli kuukausi, jos ei jo kaksi sitten, teki reeniin lopuksi äiskän kanssa lempparitemppuliikettä, eli pujottelua jalkojen välistä äiskän kävellessä. Se onneton puuteli sattu siinä törmäämään äiskän kantapäähän ja kamala huutohan siitä synty, kun puutelia silleesti pahoinpideltiin. Ei tullu muuten puutelilla mieleen, että ihan itte siihen kenkään törmäsi. Ja kun ne seuraavan kerran tätä temppua tekivät, ei se onnistunu ku kinkun voimalla ja puuteli huusi  niinku oekohöylä, koska kohta saattaa sattua, koska ennenki sattu. Nyt tuo liike sujuu jo ilman huutoa, mutta ei vieläkään ilman herkkua. Ihmisten keskuudessa on vissiin nykyään muotia olla semmonen erityisherkkä (meiän äeti on semmonen) ja Moppi on varmaan kans semmonen.

Minoon vähä tutkiskellu tuota cotonien rotumääritelmää, pakko on ollu tutkia, kun en oo ollu ihan varma elänkö sittenki sammakon kanssa. Tai jäniksen. Mutta kyllä se koira ehkä on, koko, korvien pituus ja ropan rakenne passaa noin niinku suurin piirtein.
Jotain juttuja minä kuitenni rotumääritelmässä kyseenalaistan, niinku esim. "silmät ovat pyöreät ja tummat, ilme on eloisa ja älykäs".  Pyöreät ovat, älykkyydestä en mene takuuseen.

Ja sitte suora lainaus aiheesta käyttäytyminen ja luonne: "Iloinen ja tasapainoinen, hyvin seurallinen ihmisten ja toisten koirien parissa". En tätäkään aina allekirjottasi.

Mutta on se kyllä silti, omituisesta luonteestaan huolimatta, minun kaikkein parhain ystävä.

Minun pitäsi kaikkien laskelmien mukaan just nyt olla vasta synnyttänyt onnellinen (?) äiti, mutta enpä ole. Ja se homma se nuita ihmisiä kummastuttaa. Aiemminhan mulle aina syntyi nuita pyhän hengen rakkauven hetelmiä ja niiden hoitamiseen meni kaikilla hermot. Kun minun ruokavalio siirtyi luomumpaan suuntaan, raskaushömpötykset ovat kerta kerralta vähentyneet, jopa niin paljon, että minun sterilointi ei ole ollenkaan niin kiireinen asia, mitä se joskus oli. Ne, jotka minut tuntevat, huomaavat kyllä pienen muutoksen luonteessa, mutta se ei arkea haittaa ollenkaan.

Reeneistähän sitä pitäsi vissiin jotaki mainita, onneksi on tuo nose work niin elämä ei oo talvisaikaan pelkkää tokoilua. Pikkusen meillä on ollu ongelmia ilmasussa, minä kun en millään malttasi pitää nokkaa kahta sekuntia kauempaa hajussa. Reenaus on kuitenki tuottanu tulosta, malttia on alkanu kotireeneissä löytyä, äiskän yllätykseksi minulta enemmän kuin Mopilta. Aika hyvin me hajut kuitenki löydetään ja Mossella, meidän vakkarinenäreenikaverilla, on ilmasuki aika huippu.

 

Tokossa on tilanne se, että ei muuta sanottavaa. Piste. Ja ihan p...seestä nämä sääntömuutokset. Piste.

Jonkun kerran me ollaan myös oltu sellasta peliä, että ihmiset eksyy tuonne paikallisen rautakaupan pihalle, sinne jonnekki lautapinojen ja eristevillapakettien väliin ja sitte me etitään niitä. Sekaetse vasta lysti peli on, minä huudan niinku ajokoira pupun jälellä, kun pääsen tätä hommaa tekemään.
Eikä tässä onneksi oo kovin pitkä aika kesäänkään, on se vaan huippua, että päästään taas ettimään esineitä ja eksyneitä ihmisiä ja aksaamaan ja länträämään veren kanssa.

Joskus tuo äiskä on miettiny muuttoa pois täältä, missä se muuten kyllä viihtyy, ihan vaan harrastustoiminnan vuoksi. Vaatii vähintäänni sadan kilometrin ajon suuntaansa, jos meinaa oppia saada -lajissa ku lajissa.
Toisaalta, ihan yhtä usein se päättää ostaa erämaamökin ja ottaa meidät tärkeimmät mukaan ja möyröttää siellä ihan yssikseen ihan ulkona kaikesta sivistyksestä ihan ilman kamaloita uutisia ja itsekkäitä ihmisiä. Ja sitte se ostais sinne lehmän ja kanoja ja lampaksia ja alpakoita ja pyreneittenmastiffin suojelemaan laumaa ja viljelis pottuja ja porkkanoita ja mansikoita ja oesi onnellinen. Mulle pitäis laittaa myös muutama pensas viinimarjoja, niitä punasia, koska tykkään syödä niitä suoraan pensaasta, niistä mustista en välitä.
Minä, Moppi ja Reiska kanatamme tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa, mikäli äiskä jomman kumman haaveensa joskus päättää toteuttaa. Paitsi että sitä lehmää en sinne halua. Enkä sitä mastiffia.

Ja entäpä Reima. Äiskä oli tässä lomalla ja ehti piiiiiiitkästä aikaa ruunan selkään, turha kai sanoakaan, että se hihitteli ääneen vielä kaksi vuorokautta tapahtuneen jälkeenkin. Se kun on jonkun kerran joutunu tässä kahenkymmenenviien vuoden aikana siitä eläimestä luopumaan ja vähintäänki yhtä monesti viittä vaille luopumaan, se on aatellu, ettei enää ota tuota hevoshommaa niiiiin vakavasti.  Ja ihan vaan siksi, että säästysi ite isommilta murheilta. Mutta pakkohan sillä on ollu periksi antaa, minen tätä allekirjota, en tosiaankaan, mutta sen mielestä Reima on ihme hevoseksi, eikä se kuulemma yllättysi ollenkaan, jos jonain päivänä kävisi niinku Paasilinnan kirjassa ja Reima herkiäisi puhumaan. Mutta pikkunen pelko sillä elää takaraivossa yhä vieläkin, kun on riittävän monesti kuuseen kurkottanu ja katajaan kapsahtanu, jättää se mieleen jonkinlaiset arvet.

Pikkusen on kyllä meiän poekiin elämä järkkyny, kun laumaan liittyi shettis-ori Neppari. Tarkotus oli, että se ja Tuusa elelevät pihaton omalla puolella rajoitetun appeen varassa, ne kaksi kun tuppaavat lihomaan jo heinä-sanan kuullessaan ja vanhus olis nautiskellu vapaasta heinästä omalla puoliskollaan. Orhi-poika otti kuitenki vallan siihen malliin, että Tuusa piti siirtää Reiman luo turvaan ja nyt elellään sitte ainaki talvi näin.
Kovasti äiskä silloin aikonaan koostaan kärsi, kun joutui aina ratsastusleireillä ratsastamaan shettiksillä, mutta nyt neljänkympin paremmalla puolella se ei harmita enää yhtään. Kovin kankeasti se on liikunut niinä parina iltana, kun on Nepun selässä käynyt, mutta on se ihan ymmärrettävää -tuossa iässä.

Joskus äiskä on pohtinu näitä minun makumieltymyksiä, minähän en esim. nuku koskaan niin sikeästi, ettenkö kuulisi, kun tuorekurkkua leikataan. Tyrninmarjat ja lakat vetelen vaikka jäisinä, uusimpana herkkuna on Reiman heinä. Tosin siinä pitää ensin tehä kupperiskeikkoja, ennenku sitä alkaa syömään.

Tuosta äiskän lomasta sen verran, että osui ne ainakin kelit kohilleen. Ja siksi me ei pahemmin pirtissä viihyttykään, taisi mennä suurin osa lomasta siihen, että källisteltiin tuolla Kiannalla ja reenailtiin. Saatiin me välillä kuitenki levätäkki, kun äiskä kävi  hevostelemassa tai kelkkailemassa.

Loman jälkeen äiskällä on ollu pikkusen ongelmia orienoitua arkeen, mutta sitte se muisti yhen tosi hyvän blogikirjotuksen, minkä se luki vuosia sitten. Arki on suurin osa meidän elämästä, osaisko sitä  lomista nauttia, jos elämä ois aina sitä? Minä ja Moppi ainaki väsyttäis ja meille tulis pöönautti välittömästi, jos äiskä koko ajan kotona huseeraisi.
Joten, niinku siinä kirjotuksessa mainittiin, siitä arjesta pitää tehä mukavaa.

Ensinnähi, työstä pitäsi osata keksiä ne hyvät puolet, tekipä leipäsä eteen sitte ihan mitä tahansa. En ymmärrä miksi tuo meiän äiskä on joskus aika poikki töistä tullessaan, varsinkin kun se saa kuitenni tehä suurimmaksi osaksi semmosta hommaa mistä tykkää. Kerranki se oli joutunu esittämään rinsessa ruususta, siinä se oli maannu välly korvissa sohvalla tovin jos toisenkin ja auta armias mikä komento oli käyny, kun se silmiään oli pikkusen raottanu -ja palakka juoksi koko sata vuotisen unen ajan.

Ja kun sen rankan työviikon jälken koittaa vapaapäivä ja aurinko paistaa, ei kannata siivota vaan lähteä Kiannalle tai mehtään kävelemään. Huonollakaan kelillä ei kantsi siivota, koska silloin siellä metässä ja Kiannalla ei pahemmin muita näy ja saa nautiskella ihan rauhassa hiljasuudesta.

Mitään aikatauluja ei kantsi suunnitella, eikä sopia liikaa menoja joka ikiselle vapaalle illalle.
Jos väsyttää, kantsii ottaa päikkärit, me kainalossa tietysti. Ja jos tuntuu, että on kiire ja miljoona tekemätöntä hommaa, silloin on ihan ehottoman tärkeetä ottaa ne päikkärit. Oon ihan varma, ettei ne tekemättömät hommat karkaa sillä välin minnekkään.

Jos ei jaksa tehä ruokaa kantsii ostaa pakastepizza ja lisätä siihen pikkusen metukkaa ja reilusti aurajuustoa ja vielä reilummin juustoraastetta, eikä huolehtia huomisesta. Huomenna nimittäin väsyttää, niin ihmisiä kuin meitäkin. Siinä härdellissä kukaan saa nukuttua, semmonen vaellus käy keittiön vesihanan, vessan ja sängyn välillä.

Niistä harmistuksen aiheistakin kannattais aina ettiä ne parhaat puolet. Kun väsyneenä töistä tullessa kohtaa heti eteisessä lattialla kasan naulakosta revittyjä vaatteita, kantsii ekana laskea kymmeneen, ennenku alkaa miettimään, että unohtuko ne edellisen päivän reenien hirven munuaiset sen kaikkein rakkaimman takin taskuun. Jos jäi, kantsii laskea ehkä n.sataan, heprean kielellä takaperin, ennenku sanoo sanaakaan. Ja JOS ne sinne jäi, niin kantsii olla onnellinen, koskapa sitte ei senKÄÄN takin taskuun kerry mitään turhaa roinaa -ei ainakaan mitään peeseen kuonoa pienempää.

Teidän ihmisten pitäsi joskus ottaa mallia meistä koirista -olipa sitte juhla tai arki tai loma tai mikä vaan, päivän paras hetki on se, kun sinä ja minä ollaan me <3