Mopin mietteitä

Käytiinpäs piiitkästä aikaa mölliaksailemassa, Mantan kilpailukielto on siis päätynyt ja sekin pääsi hilipasemaan mölliradan.
Pikkusen äiskää hirvitti ja huoletti, onko talven reenit tuottaneet tulosta ja pysyykö nato-ohjus käsissä, mutta edistystä on vissiin tapahtunu. Muutama virhe siellä oli tullu, mutta äiskä oli aika onnesta mykkyrällä suorituksien jälkeen, Manta oli ollu niin hyvin kuulolla ja ennenkaikkea irronnu hyvin.
Äiskällä meinasi tulla pikkusen kiirus siinä hommassa, kun piti jäähytellä Manta ja viritellä sitte minut kisakuntoon, eihän se ees ajatellu palkintojen jakoa ennenku se huudeltiin halliin ja peräti ykkössijalle! Minä pääsin siis palkintojen jakoon ennenku oli hypänny yhtäkään estettä, tosin minua kyllä pikkusen pelotti. En hirveesti tykkää taputuksista ja palkintoakin pelkäsin, muistan kyllä hyvin, kun kerran minun palkinto sisälsi mm. lampaan päänahkaa ja minusta se oli ihan kamalan pelottava eines.

Minä kirmasin ekalla radalla (1lk) ihan viime metreillä väärään päähän putkea ja hylsyhän siitä tuli, tokalla kerralla äiskä ohjas paremmin ja tehtiin puhas rata. Ihanneaika ylittyi vajaan sekunnin verran ja äiskä oli taas onnensa kukkuloilla. Ei minua hirveesti pelottanu, mutta pikkusen olin varppeillani, sen verran se Mantan palkintojenjakotilaisuus kaihersi mieltä.

Hyppytekniikkareenit

Minun agireenit omalla hallilla on nykyään takunneet aika pahasti, minä en olleskaan tykkää meidän omasta putkesta ja kepeistä. Rakki-Areenalla niiden kans ei oo mitään ongelmaa, äiskä sanoo, että tämä kuuluu niihin prinsessasyndrooman oireisiin. Minä en myöskään voi astua hallilla paljaalle lattialle, hallin puolella meillä on kokolattiamatto, mutta muissa tiloissa on vaan tavallisia mattoja ja siellä minä loikin niinku kenkuru matolta toiselle. Sekin on prinsessaoire, kuulemma.
En oo tainnu mainitakkaan, minä en mielellään myöskään suorita iltapissejä rahvaan väestön kanssa. Joskus iltaisin äiskä raahaa minut väkisin takapihalle yhtä aikaa Mantan kans, mutta silloin minä en ainakaan samalla oven avauksella suostu sisälle tulemaan. Sanotaan, että vessassa kuninkaatkin ovat yksin, jatkaisin tähän että prinsessat myös.

Äiskä on muuten aatellu alkaa reenailemaan Mantan kans tunnaria haloilla, ne pikkiriikkiset kepukat on ihan vauvojen juttu.
Tässä yhtenä päivänä Manta löysi lenkiltä halon ja kantoi sen ylpeänä kotiin, iskä oli oikein otettu tästä, kiitteli kovasti ja laittoi halon halkolaatikkoon. Hetken päästä Manta hiimaili laatikon luo ja nosti oman halkonsa sieltä pois. Älytön ajatus iskältä, polttaa nyt toisen vaivalla pirttiin raahaama halko. Se nyt kuitenkin nostettiin jossain vaiheessa takasi sinne laatikkoon, mutta seuraavana päivänä Manta kävi sen taas sieltä hakemassa, vei vielä varmuuden vuoksi olohuoneen matolle ja järsi siihen puumerkkinsä. Siitäkin huolimatta se halko kuitenkin joutui leivinuuniin, minusta se ei ollu kovin reilua. Kantasivat ite halot yksitellen suussaan kilometrin päästä pirttiin, josko sitten osaisivat arvostaa  toisten tekemää työtä.

Tuosta halon järsimisestä tulikin mieleen, että äiskän mielestä minulla on maailman kauneimmat hampaat. Missireeneissä äiskä on kurkkinu aika monien koirien suuhun ja aika monella sitä hammaskiveä on, minullapa ei. Tai tuleehan sitä jonku verran tuonne yläkulmureihin, mutta se on helposti rapsuteltavissa pois. Vielä ei oo tarvinnu kuitenkaan turvautua eläinlääkäriin siinä asiassa ja se setä on muuten joskus kehunutkin minun hampaita, ovat kuulemma valtaisan kokoiset ja purenta semmonen niinku pitääki. Mutta minäpä syönki luita ja minun hampaita harjataan, kai ne siksikin pysyy hyvänä.
Mantankin yläkulmureita äiskä joutuu kans välillä putsailemaan, onkohan muilla koirilla nuo yläkulmurit semmoset mihin sitä hammaskiveä tulee jos tulee?

Pese hampaat yltä alta, pusu maistuu paremmalta!

Manta on jo päässy sanan mukaisesti asian ytimeen

 Minulla on muuten tapana äännellä meleko voimallisesti kun hallille mennään, se ei ole prinsessasyndrooma vaan äiskän mukaan minulla on vikaa hermorakenteessa. Joskus se äiskää ärsyttää, mutta tässä yhtenä päivänä ei ärsyttäny. Just kun kirmastiin hallille äiskän puhelin soi ja siellä oli joku ihmeen kauppias. Äiskä ei voi sietää niitä semmosia, jotka vaan jankkaavat eivätkä usko, ettei halua tilata mitään, ei siltikään vaikka kaupan päälle saisi kelloradion ja sähkövatkaimen yhdistelmän. No, tämä kauppias lopetti puhelun hyvin lyheen, toivotteli hyvät päivän jatkot ja se siitä. Eipä ihme, että lopetti, äiskän mielestä taustaäänet oli semmoset, että myyjäraukka varmaan luuli keskeyttäneensä puhelullaan eroottisen elokuvan kuvaukset, niitä minun äännähdyksiä kun ei kuulemma kovin helposti uskoisi koiran suusta tuleviksi.

Manta opiskelee enklantia

Vielä kun me tämä viikko jaksetaan kituutella, niin sitten alkaa äiskällä parin viikon loma. Iskä lähtee lappiin kelkkailemaan ja me vietetään kotona laatuaikaa ihan kolmistaan. Minä lupaan, ettei äiskän tarvi nukkua siltikään yksin suuren suuressa sängyssä, me kyllä Mantan kans ollaan sen turvana. (Äiskä käski lisätä tähän, että ihan haitaksi asti.)

Tehokkaat koirat venyttelevät koukistajat päikkäreiden yhteydessä

Iskällä ja äiskällä oli muuten viime lauantaina  vähän niinku juhlapäivä, sillon niiden ensi tapaamisesta tuli kuluneeksi 15 vuotta. Silloin kyllä äiskä asui vielä Helsingissä ja oli täällä vaan lomalla, mutta aika pian se sanoi ittesä irti työpaikastaan ja tuli tänne kesäksi kattelemaan, tuleeko hommasta mitään. Sillä olis alkanu syksyllä koulu Helsingissä, mutta kai se sitte sen verran tuohon iskään tykästy, että vaihtoi opiskelupaikan tänne. Yksi opettaja sitten syksyllä ihmetteli, miksi ihmeessä äiskä oli hylänny niin hyvän opiskelupaikan ja muuttanu tänne Kainuun korpeen. Äiskä muistaa varmaan lopun elämänsä sen opettajan sanat, kun oli selittänyt syyn. Se oli sanonu, että teit ihan oikean ratkaisun, opiskelupaikan saa aina jostain, mutta hyvää miestä ei niin helpolla löydäkkään. Ja näinhän se taitaa olla.

 

Sotkamossa reenimässä

Tänään käytiin TOKO-ringin kanssa testaamassa Sotkamon reenihalli ja taidetaampa käydä siellä toistekkin. Hallissa oli jonkin sortin keinonurmipohja, semmosta "pitkää nurmikkoa" ja semmosella ei oo ennen reenittykään.
Moppikin pääsi käväsemään hallissa ja vaikka kaikki maholliset hajut meinasi kiinnostaa pikkusen liikaa, ei hallipaniikkia tullu. Tosin halli ei ollu semmonen hallimainen paikka, niinku esim. pallohalli eikä siellä ollu muita koiria/kamaloita miehiä... Pystyttiin jopa tokostelemaan, otin pienen seuraamisen, noudon, luoksetulon ja estehypyn , kokeissahan Moppi on jääny nuuskimaan hyppyä, mutta nyt ei sitä ongelmaa ollu.
Luoksetulossa oli lähössä pikkusen ennakointia ilmassa, mutta pysähys oli hieno eikä ennakoinu sitä, ollaan nyt reenailtu tosi vähä avoimen luoksetuloa just tuon pysähtymisen ennakoinnin vuoksi, on näköjään reenit tuottanu tulosta!

Ei pelota!

Mantan kans käytiin läpi kaikki aloliikkeet liikkuroituina. Pikkusen meinasi hajut haitata paikallaoloa, joku ihana tuoksu sattui vissiin olemaan siinä ihan vieressä kun nousi lopulta seisomaan ja oikeen tunki kuonoa sinne "nurmen" joukkoon, otin uusiksi ja sitte meni hyvin.

Luoksepäästävyydessä ei ollu ongelmia, joskin Kaija istui vieressä kameran kans ja Mantan oli ihan pakko pikkusen poseerata kesken toimituksen...

"Ootappa tuomari pieni hetki, nyt tarttee poseerata".

Seuraamiset otin ilman palkkaa, en palkannu välissäkään ja edistämistä lukuun ottamatta oon tosi  tyytyväinen. Kontakti oli hyvä ja perusasennot suoria, liikkurointi aiheutti kyllä pikkusen hätäilyä ohjaajalle ja käännökset oli hätäsiä.

Liikkeestä maahanmeno oli aika huippu, yleisö vissiin kehu sitä liikaa, kun Manta sitte päätti esitellä sitä taitoaan myös liikkeestä seisomisessa... Onnistuhan se sitte seki lopulta ja pysähty ilman hiimailuja.

Luoksetulossa oli pientä ennakointia, tuli kuitenki tiiviisti eteen ja siitä hyvin sivulle.

Estehyppy oli hyvä, ainahan se on ollu ja kaikista maaliman liikkeistä just sehän meillä meni niissä tähän mennessä ainoissa virallisissa kokeissa nollille...

Ruutua reenattiin muutaman toiston verran, meni niin hienosti että olis vaan haluttanu jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, mutta onneksi maltoin mieleni ja lopetettiin ajoissa. Siinä sitä onki itellä eniten opettelemista, pitäsi malttaa lopettaa kun menee hyvin.

 Eipä olisi paljo parempi mieli voinu olla, kun kotiin ajeltiin. Tuo Mantan paikallaolo nyt tietysti tuottaa välillä harmaita hiuksia ja paljo on muussakin reenattavaa, mutta koiran halu tehdä töitä vieraassakin paikassa on niin ihana huomata.


Mopin kans oli ihan huippua saada myönteinen kokemus vieraasta hallista, pikkusen liikaa sitä kiinnosti hajut ja mieluusti olisi kulkenu nokka maassa, mutta teki kuitenki töitä eikä panikoinu. Pienestä sitä voiki olla ihminen onnellinen!

Kotikylälle päästyämme haettiin vain Diva mukaan ja kirmastiin jäälle nollaamaan aivot, teki hyvää niin ihmisille kuin koirillekkin.
Sen verran väsy oli kotiin tultua, että en jaksanu sen kummempaa ruokaa itelleni laittaa kuin pakastepizza. Mopille tein kasvissosetta, pakastin lihaa, keitin naudan sydäntä ja hieroin ohimennen Mantan selkälihaksia, kyllä sitä ite aina yhen päivän elää vaikka sillä einespizzalla, kunhan koirilla vaan on kaikki hyvin ;)

Loppuun vielä muutama kuvatus eiliseltä lenkiltä, kerranki sain kameran asetukset sille mallille, että valkoinen puudeli ei oo valkosta hankea vasten pelkkä epämääränen suhero!

Korvat hukassa

Pikkusen taitaa olla kuvaajalla kamera vinossa...

Näitä kuvia kun katsoo, niin ei tarvi ihmetellä miksi se muuan eläinlääkäri jo vuosia sitten ihasteli Mopin reisilihaksia, kai ne vähemmästäki kasvaa!

Aksakuvia

Lopultakin saan laitettua tänne muitakin kuin "koirat juoksee jäällä" ja "koirat juoksee pellolla" kuvatuksia. Kati tosiaan lähti maanantaina filmaamaan meidän aksatreenejä, miljoonat kiitokset siitä. Lähettiin reissuun sen verran aikasin, että ehittiin käydä Mustissa ja mirrissä ostoksilla, eikä se turha reissu ollutkaan.
Alkuun tosin näytti, että Moppi ei vieläkään saa niitä y-valjaita, kun just se oikea koko hurtan malleista puuttui, mutta onneksi kokeilin ihan vahingossa toista merkkiä ja sehän passasi. Valjaita Moppi tarvii oikeestaan vain potkurilenkeille, sehän ei todellakaan vedä, joten perusvaljaat varmaan riittää siihen tarkotukseen. Vetovaljaista huolimatta Mantakaan ei kyllä potkuria vedä, lenkit mennään ravaamalla hihna löysällä, tosin tuolla meidän lenkkireitillä on yksi semmonen turvallinen pätkä, minkä Manteli saa hilipasta niin täysiä kuin pääsee. Vauhti on semmonen, että mutkissa on pakko seistä jalaksilla ja keskittyä pystyssä pysymiseen, muuten kyllä potkuttelen ite koko ajan.
Aika muikeita tarjouksiakin löydettiin, oon jo kauan haaveillu siitä paksusta pyöreästä hurtan nahkahihnasta, mutta  hinta on tuntunu aika korkealle. Nettikaupoissa niitä on aina tarjouksessa ollu, mutta aina kun oon yrittäny tilata ne on jo loppuun myyty. Tamminäyttelystä ostin saman tyylisen, mutta ohuemman, nyt sain lopultkin sen mitä halusin ja puoli-ilimaseksi. Just tuo hihna on niin passeli näille minun kortisoonin haurastuttamille käsille, jotka aukeaa verille, jos ees ajattelen yhdistelmää nylonhihna ja tien yli juokseva orava.
Kati sai kans tehtyä ihan mielettömiä ale-ostoksia, joten hyvä reissu oli senki osalta. Sen verran mukavaa oli hiplailla kaiken maailman hörsellyksiä, että suunniteltiin jo ostosreissua ilman koiria. Ei sillä että minkään tarvis olisi, mutta jos halvalla saa niin voihan sitä ostaa aina vähä niinku varalle :) (olis muuten myytävänä mm. käyttämättömät koiran tossut, nutrolin-öljy pitää tassun pohjat sen verran hyvässä kunnossa, että jouten ovat!)

Noista tarpeettomista tavaroista puheen ollen, pantoja ei sitte ainakaan tarvita. Meinasi karata mopo, tai siis ompelukone käsistä, kun villiinnyin niitä ompelemaan, nyt pitäis tilata lisää tarpeita, että pääsisi ompelemaan lisää. Pikkusen meinaa saumat heittää kieroon ja alulanka on syheröllä, mutta parasta on tekemisen ilo. Tähän hätään ei oo kuvaa tuotoksista, mutta otan semmosen heti kun ehin, oon nimittäin aika ylppis itestäni!
Tästä onnistumisesta huumaantuneena piirtelin jo kaavat kesämekkoon ja kun passeli kangas löytyy, kokeilen miten paljo  verenpaine kohoaa semmosen rojektin kans. Kiitokset vaan ihanalle työsuhdelapselle, joka opasti kaavojen piirtelyssä. Muilla on kaiken maaliman työsuhdeautoja ja asuntoja ja kännyköitä, mullapa on lapsia ja ne on muutes aika paljo tärkeämpiä!

Mutta tähän väliin niitä kuvatuksia maanantain reeneistä Rakki-Areenalla:

Ei meinaa vauhti pysähtyä

Kontaktit on aika hyvällä mallilla

Takaaleikkaus

Tämä sujuu

Tassut ristissä, se rukoilee ettei rima tippuis...

Karkas Mopedi käsistä

Mopilla ei oo ongelmana rimojen tippuminen

Persjättö ja putkeeeeeeen!!

"Voitasko mennä uudestaan?"

Pelottaa...

...ihan pikkusen vaan!

MonitoimiMoppi

Noista aksuista sen verran, että aika mukavalla mielellä sai taas kotiin ajella, Nupperilla oli  vauhtia niin paljon, että meni jopa vääriä esteitä (harvoin siitä voi onnellinen olla, mutta Mopin tapauksessa oon) ja Mantelin kans edelleenkin kaikki sujuu, kun minä en huido turhia ja pidän turpani ummessa, yksikin väärä liike tai käsky väärään aikaa niin rimat kolisee. Muuri tuotti pikkusen ropleemia, sitähän meillä ei kotona oo ja Makrilli meinasi aina kiertää sen. Oikea ohjaustekniikka ja pienet apukeinot toivat kuitenki tulosta, yli päästiin ja kunhan seuraavat itemmät vapaat koittaa, suunnataan akkuporakoneen kans rautanetin kautta hallille, on se kumma jos ei yhtä muuria saada tehtyä!

Ens sunnuntaina päästään tokostelemaan ihan vieraaseen paikkaan, kun suunnataan TOKO-ringin kans Sotkamoon kattomaan, miltä ihan uusi koiraharrastushalli näyttää.
Kaikkein eniten odotan paikallaoloa, se on sujunu Mantan kans aika vaihtelevasti, joskin onnistumisia on ollu enemmän kuin epäonnistumisia, eteenpäin siis mennään. Liikkurireeniä tarvitaan myös, perjantain reeneissä ennakoi aika paljon.
Nuprikki pääsee myös Sotkamoon, mukaan otetaan hirvenmunuaisia ja vinkupallo ja käydään hallissa hilipattelemassa sen verran, että jää hyvä mieli.

Mantan lohjenneesta hampaasta vielä sen verran, että eipä tuo oo näyttäny pahemmin vaivaavan. Tänäänkin saivat iltaruuaksi peuranluut ja hyvin upposi, nyt on pirtissä raukeita onnellisia koiruuksia. On se vaan jännä nähä, miten tuo oikeiden luiden  järsiminen rentouttaa/väsyttää koiran. Monen olen kuullut sanovan, että on liian vaivanloista syöttää koirille raakoja luita, kun ne sotkee. Aika helposti, oikeestaan ihan itekseen nuo kaksi ovat kyllä oppineet, että luut syödään pyyhkeen päällä. Nyt Mantalla oli tosin joku pakkomielle päästä syömään herkkua minun jalkoihin, mutta kun pari kertaa otin luun pois (lattialla levällään olevien valokuvien päältä...) ja vein sen takaisin pyyhkeelle, uskoi Mantelikin lopulta että ainoa oikea ruokailupaikka on siinä.

Eilen meillä oli aika rankka päivä, hautajaiset oli raskaammat mitä olisin ikinä voinu kuvitellakkaan. Joskus sairaudet paranee, joskus ei ja nyt oli sen ein vuoro. Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa, mutta sitä ei oikeen voi mitään tarkotusta millekkään löytää, kun ihminen lähtee täältä liian aikasin.
Illalla tuo armas ukontekeleeni istahti sohvalle ja ilmoitti ostavansa moottoripyörän. Siihen tokasin, että etkö parempaa tappokonetta löydä, hirvikolari moottorikelkalla on vielä liian hyvin muistissa. Siihen hän tuumasi, että "kuolihan se äitiki, vaikkei ajakkaan moottoripyörällä". Siihenpä ei ollu paljo mitä sanoa, yöllä vaan töissä ittekseni mietin, että ehkäpä tälläki kuolemalla oli joku tarkoitus. Ainaki se, että opitaan elämään täysillä ja tekemään niitä asioita, mistä ollaan aina haaveiltu.

Eniten ihminen katuu elämässään niitä hullutuksia, joita ei tehnyt vaikka oli tilaisuus.

                                                          Helen Rowland

Kuvia ja pikkusen tokoilua

Ei tässä oo kyllä mitään kirjottamisen arvosta parin viikon aikana tapahtunu, mutta kirjotellaan nyt jotaki kuulumisia.
Oulun opit on visusti mielessä ja niiden mukaan on nyt pari viikkoa reenailtu, kummasti on tullu uutta puhtia ja ennenkaikkea vaihtelua reeneihin.
Tänään otettiin Mantan kans pitkästä aikaa nipotusseuraamisreenit ja Moppi pääsi harjottelemaan kuuntelemista, meinasi olla pikkusen hankala pitää naama peruslukemilla, kun toinen oli niin yli-innokas. Hypyllä luettelin kaikkia mahollisia mieleen tulevia eläimiä, perskarvat heiluen puudeli pinkaisi hypyn yli jokaisen sanan kohdalla. Sujuhan se lopulta ihan hyvin, palkattomuutta reenittiin kans ja sitä pitäs reenailla tuommosen ei niin palvelushaluisen koiran kans aika paljo enemmän.
Illalla otin kotona vielä pitkästä aikaa tunnarin ja siinä ei ollu moittimista kummallakaan, tarkkaa työtä tekivät ja oikea löytyi.
Paikallaolo on Mantalla ollu nyt hyvä (saahan se kotona olla...), mutta tänään se nousi istumaan. Otettiin uusiksi ja sitte meni jo paremmin. Eilen Kati järkkäsi meille häiriöpaikallaolon, se oli huippu, lisää semmosia! Tosin tuntuu vähä sille, että pienessä häiriössä Manta pysyy paremmin maassa, kun sillä on jotain tekemistä, ts. kyttäämistä. Meinasi kyllä taas pikkusen hihityttää kesken kaiken, kun Kati oli n. viidennen kerran kävelly koirien ohi joku idioottimainen esine sylissä (korituoli, mainoskyltti, merkki...) tupattaen samalla itekseen Manta katto minua sen näkösenä että "äeti tuo nainen on HULLU!!!"... Eihän sitä koskaan tiiä mitä siellä kokeessa tapahtuu, parempi reenailla näitäki.

Kelit on ollu aika mukavat, jäällä on käyty hilipattelemassa ja kamerakin on ollu mukana, näitä koirat juokee jäällä-kuvia alkaa kohta olla ihan riittävästi ainakin omiksi tarpeiksi.

On tilanteita, jolloin ei löydy sanoja...

Pitäs varmaan ostaa joku nenäkarvatrimmeri ja ajaa nuo tassukarvat sillä

Tappajacottonin kosto

JOS pakkanen huomiseksi laskee, niin saadaan blogikuvatuksiinki vähän vaihtelua, tiiossa ois rumisaksat ja Kati on lupautunut matkaseuraksi/kuvaajaksi. Onneksi se tuo aurinko jo se verran lämmittää, että päiviksi lauhtuu, ainaki nyt elän siinä toivossa.