Lomailua

En sitte kerenny kunnolla edelliseen päivitykseen pistettä näpätä, kun Mantelilla alkoi juoksut. Hurjat neljä veritippasta on lattialta löytynyt, eli yhtä siististi mennään kuin aina ennenkin.
Paikkamakuuta ei nyt sitte oo pahemmin reenailtu, siinä liikkessä kun tuppaa hyvin herkästi tämän intiimihygienian hoito menemään kaiken muun edelle, mutta muuten on reenitty niin tokoa, agia kuin hakuakin. Hakureenikuvatukset on vielä kamerassa, niitä seuraavan päivitykseen.

Pyllistys

Mutta ensin nyt vaikka siitä rastiviikosta, se meni paremmin kuin hyvin. Pikkusen vajaat 30 koiruutta meillä käväisi hoidossa ja kovasti saatiin kiitosta. Liekköhän tämmönen koiraparkki-systeemi vieras asia muualla maailmassa, koskapa meidän kylttiä käytiin niin ahkerasti kuvaamassa ja muutamat uskaltautuivat kysymäänkin toiminnasta. Eräs ulkomaalainen mies teki jopa muistiinpanoja ja kuvasi siihen malliin, että tiiä vaikka oltaisiin oltu jossain Sveitsin sanomien etusivulla ;).
Koiriakin oli joka lähtöön, osa halusi olla omissa oloissaan ja osa vaati enemmänkin rakkautta, omistajien toiveita kuunneltiin ja niiden mukaan mentiin. Oli kyllä tosi mukava ja antoisa viikko, eikä pidä unohtaa että talkoolaisista pidettiin hyvää huolta, nälissään ei tarvinnu olla!

Päätöspäivän talkoolaiset

Vinkka 3kk sai vähän eri vapauksia kuin muut...

Tahvo oli alkuun aika ujo eikä perustanu vieraista, mutta sitte se päätti, että minä saan olla ystävä. Ja mehän oltiin, ihan bestiksiä <3

Eka lomaviikko meni siis suunnistus-tunnelmissa, vasta lauantaina sai kääntää aivot kunnolla loma-asentoon.

Tässä yhtenä iltana oltiin tuossa meidän takametässä iltalenkillä ja yhtäkkiä moppi alkoi pelkäämään. Idioottiääliöminä jo pikkusen koveuduin sille, kun se vaan jumitti eikä halunnu liikkua. Samontein Manta hilipasi ku nato-ohjus siihen jokirantaan ja alkoi semmosen seisontahaukun risukasan edessä, että oesi moni mehtämies katteuvesta vihreä. Pakkohan sitä oli mennä kattomaan ja otin Mantan varmuuden vuoksi kiinni, aikamme kun siinä ooteltiin niin eiköhän siellä kasassa joku vilahtanu. Kasassa oli reikä, josta sitten näkyi vain silmät ja kuului semmonen sihinä, ettei tarvinnu kahta kertaa käskeä poistumaan paikalta... Silmistä päätellen eläin oli pieni, mutta voi luoja sitä ääntä!!! Illalla kattelin netistä mikähän otus se voisi olla ja se saattoi olla minkki, äänestä päätellen ainakin. Poikasiakin pesässä saattaa olla, joten kierretään se kohta jokirannasta nyt hetken aikaa kaukaa, JOS se oli minkki niin pysyypähän hiirikanta kurissa meidän takapihalla!

Frisbee-ilme

Pieni ongelma...

...mutta näppärät koirat selvittää semmoset heleposti!

Koiran kokonen kapula...kaikkea se mustasukkasuus teettää!

Eilen koettiin lenkillä kauhun hetkiä, näin kun kaksi naista käveli kauempana ja meidät nähdessään he huutelivat jotain  ja vilkuilivat taaksepäin, oletin että heillä oli koira mukana. Eivät he jääneet sitä kuitenkaan odottelemaan, jatkoivat matkaa ja minä omaan suuntaan. Naiset hävisivät näköpiiristä ja hetken päästä meidän luokse kirmasi koira, jonka tunnistin "vanhaksi tutuksi", samalla kankaalla on törmätty ennenkin tähän nuoreen sekarotuiseen jämptiurokseen, jonka luoksetulo ei ole ihan hanskassa. Ja tietäähän sen, mikä on nuorella herralla mielessä, kun törmää juoksuseen narttuun... Hetken aikaa vallitsi ihan täys kaaos, uros olisi mieluusti astunu Mantan, Manta pisti vastaan, Moppi oli siellä jossain alimmaisena ja mulla hihnat solmussa. Lopussaan sain napattua Mopin kainaloon yrittäen samalla potkia urosta pois Mantan persuksista. Huusin peräsuoli pitkällä, että naiset tulisivat hakemaan koiransa pois, mutta ketään ei näkynyt, kävi jo mielessä että yritän kaivella puhelimen taskusta ja soittaa jonkun apuun. Lopussaan omistaja saapui, mutta jäi seisomaan parinkymmenen metrin päähän katsomaan tilannetta eikä tehnyt ELETTÄKÄÄN, että olisi tullut hakemaan koiran pois. Voe prkle että olin minä raivona, en tiiä pelkäsikö se koiraansa vai miksei tullut hätiin, kai se nyt hyvänen aika näki, että mulla oli melko hankalat oltavat. Lopussaan lähin kävelemään autolle Moppi kainalossa, Manta tiukasti sivulla, uros Mantan persuksissa kiinni ja joka askeleella jouduin tekemään saksipotkun takavasemmalle, että uros ei pääsisi ihan kiinni. Ja kun sain koirat autoon turvaan (auton avaimen kaivaminen taskusta oli sitte suoritus sinänsä) uros vielä hyppi autoa vasten, näkyy nyt sitten etuovessa muistot tästä härdellistä. Oottelin siinä vielä jonkun aikaa, jos omistaja tulisi paikalle ja saisin sanottua muutaman sanasen, mutta ei häntä näkynyt. Kun lähdin ajelemaan kotiin, näin että omistaja seisoi siinä missä hänet viimeksi olin nähnyt, ei ollut vissiin ottanut askeltakaan tullakseen hakemaan koiransa pois. Olin niin raivona ja vihanen, että en edes älynnyt ottaa auton rekkaria ylös, toinen vaihtoehto olisi ollut napata koira kyytiin ja viedä paikalliselle löytökoiratarhalle, mutta saahan sitä jälkikäteen jossitella.
Jokaiselle sattuu joskus vahinkoja ja koira voi karata, mutta kyllä sitä luulisi, että se koira tuossa tilanteessa tultaisiin ottamaan kiinni. Ehkä me ulkoillaan nyt muutama päivä muissa maastoissa, Mantaa ei nyt ole mikään tarkotus tähän juoksuun astuttaa, ei ainakaan sekarotuisella jämptillä...

Onneksi meillä on nuo minun työpaikan pellot, missä voi juoksunenkin tapaus hilipatella suhteellisen turvallisesti irti.

Kesän tuoksuja

Moppi niin rakastais, Mantaa ei vissiin kiinnostais...

Mukavasti on tässä puolitoista viikkoa vierähtäny, mittään kummosia ei oo rastiviikkoa lukuunottamatta tehty, mutta hyvin on aika kulunu. Tänään kävästiin tuon isännän  kans kaupungissa, piti ostaa uus petari ja Mantalle ruokaa, ruokaa saatiin, petaria ei, mutta löydettiin meleko näpeä sohva. Nyt on voahkastu ilta mittanauhan kans ja ehkä se löhötysihanuus on ihan pakko sieltä meille hommata. Tämä on taas niitä sarjassamme "minä en tosiaankaan ikinä osallistu tokokokeeseen", eli meille ei tule ikinä olkkariin kangassohvaa. Ei ainakaan kulmasohvaa. Piste.

Mutta siellä kaapungissa tunsin itteni tosi idiootiksi, kävin kahessa vaatekaupassa, ensimmäisessä oli semmosia vaatteita, mistä en ihan oikeesti tienny miten päin ne päälle laitetaan. Enkä aina oikeen ees erottanu, onko kyseessä housut vai hame. No, pikkusen suivaantuneena marssin urheiluliikkeseen, josko sieltä löytysi semmosta pitokampetta. Löytyhän sieltä, mukavan näköset lökäpöksyt ja hintaki kohillaan. Mutta se vyötärön pituus, niissä kun pyllistelisi tokokentällä niin saisi reenikaverit ihastella persvakoa meleko pitkältä matkalta. Jäivät sitten sinne kauppaan, joku kunnioitus kuitenki reenikavereita kohtaan.
Ei ymmärrä pieni maalaistollo tätä nykymuotia, onhan ne vaatteet varmaan ihan nättejä, siis jos osaa laittaa ne oikein päin päälle, mutta eihän semmosissa huituloissa voi juoda etes aamukaffetta hirttaytymättä niihin.

Tästäpä tuliki mieleen, että kaikkea se tämä koiraharrastus teettää, vaatevalinnoiden lisäksi.
Se meidän viimekertainen mölliaksupäivä, se oli kaaosta lähtöön asti. Ensinnäkin, ei pitäsi ottaa isäntää ikinä auton kyytiin, se tulee kalliiksi ja aiheuttaa ressiä. Tai kantsii ainaki laittaa silloin poppivehettä isommalle. Minen älynny, joten möllitoko-aamuna kulukupeli oli osina pihalla, koskapa auto kuulema äänsi oudosti. Panniikkihan siinä iski, yön aikana oli käsiin noussu rakkulat, joten niitäki piti yrittää hautoa ja rasvata ja teipata, jotta sai ne taipumaan ees sen verran, että ratista pystysi pitämään kiinni. Nilkka muljahteli pois paikoltaan ja pikkusen hirvitti miten sillä juostaan, mutta onneksi paikallisesta supermarketista saa muumi-kuvioilla varustettua tukisidettä ja sen kun tempasi niin tiukalle että varpaat sinersi, niin eipä enää nilkka muljahellu. Kun auto oli kunnossa, kädet teipattu ja nilkka paketoitu saatoin hyvillä mielin huokasta ja alkaa pakkaamaan kamppeita. Mutta eipä ne aamulla pakkaseen nakkaamani  jäähytysloimet niin vaan lähteneetkään pakkasesta pois, kun niihin oli jäätynyt kiinni kilokaupalla hirven lihaa. Kun aikani kiskoin, sain ne irti, mutta loimiin oli jämähtäny kiinni kokonainen hirvipaisti. Ja kun kädet oli siinä kunnossa kuin oli, ei niitä saanu revittyä irti toisistaan millään. Kun sitten tuolla kuraeteisen lattialla nakuttelin vaaleanpunasella vasaralla hirvipaistia irti mantteleista ajattelin, että tämä on kyllä niitä koiraharrastuksen huippuhetkiä, asioita joita ei elämän kuuna päivänä ole voinut kuvitellakkaan tekevänsä. Ja kuinkahan monia tämmösiä asioita on vielä kokematta!