Manta on Doggaajien vuoden TOKO-koira 2013...vanmitäpäsehyvejää :D

Pikkusen kulukoo jäläkijunassa nämä päivitykset, van haetannekkotuo. 14.2 kokoonnuttiin Kipparille palkitsemaan Doggaajat ry:n vuoden 2013 koirat ja Mantelista leivottiin vuoden toko-koira :)

Lisäksi palkittiin myös vuoden agility- ja näytelykoirat, nämä tittelit menivät Jennin Vanjalle ja Pirjon Viksulle.

Jo pitemmän aikaa oltiin yhessä pääpirujen kanssa suunnitelleet muitakin palkintoja jaettavaksi. Pikkusen meitä jänskätti saadaanko ylläripalkittavat  mukaan kekkereihin ja onnistuttiin saamaan, ihan meinasi silimäkulumat kostua, kun näitä palkintoja jaettiin...

Marja-Leena on ollut ensimmäisenä mukana kaikissa mahdollisissa talkoissa ja ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, kuka saa vuoden talkoolainen tittelin!

Ja samalle henkilölle koirineen meni myös vuoden treenaajan palkinto. Kun Kipparin päiväkirjaa lukee, nin kyllä siellä Marja-Leenan, Sohvin ja Kaapon nimet aika usein lukee. Lisäksi Sohvi ja Kaapo olivat niitä aktiivisimpia osallistujia viime kesän haku-treeneissä, nenä se on bichoneillakin! Ja lumien sulettua jatketaan :)

Kultainennoutaja Justiina on omistajansa Ritvan kanssa tuonut iloa niin monen ihmisen elämään, että vuoden karva-kaveri titteli meni ilman suurempia selittelyjä Justiinalle. Ihan mielettömän hienoa ja arvokasta työtä <3

Ja palkitut yhteispotretissa, kuvasta puuttuvat Jenni ja Vanja-wipukka.

Meidän paikallislehden toimittaja oli myöskin paikalla ja kylläpä saatiin taas mojovat naurut, kun pätkä jutusta nettiin ilmestyi.
Jutussa käsiteltiin myös meidän uuden treenitilan vuokrausta ja jälleen kerran mietittiin porukalla, että kenenkähän tilipussista se on pois, jos me omilla pennosillamme, ihan ilman yhteiskunnan tukea, joku hallipahanen vuokrataan... Tosin, onhan siinä se ongelma, että joku voi vaikka rikastua, jos meille erehtyy vuosia tyhjillään olevan navetan vuokraamaan.
Ja suuresti ihmetyttää myös se, että jos näitä mielipiteitä näinkin selkeästi tuodaan esille, niin miksi niitä ei tuoda esille ihan omalla nimellä varustettuna?
Kommenttia tuli mm.  meidän epärealistisista haaveista mm-kisoihin menosta, varsinkin kun seuran paras koira on vasta sillä asteella kuin Manta on.  Siis kukahan meistä kyseisessä lehtijutussa on ilmoittanut  sinne ämmämmiin menosta? Ja kuka on sanonu, että Manta on se seuran paras koira? Manta on kisatulosten perusteella viime vuoden menestynein, se ei parasta tarkoita. Ja tietääkseni ne parhaatkin aloittaa sieltä alokasluokasta, harva on tainnu suoraan EVL:ään päästä ;)
Samaisessa lehdessä on kommenttien mukaan ollut jokunen vuosi sitten myös juttu meidän koirista ja tähtäimessä (?) on jo silloin ollut arvokisat. Olettaisin, että tässä viitataan TOKO-rinkiin pääsyyn liittyvään juttuun, mutta kommentoija on tainnu ymmärtää asian hiukan väärin. Muistaakseni jutussa sanottiin, että rinkiin valitaan koirakoita, joissa on POTENTIAALIA arvokisatasolle ja sen valinnan muuten tekivät ne, jotka siellä mm-tasolla kisaavat, ei me siihen rinkiin ihan pelkästään omasta halusta päästy.
Ja koskapa muuallakaan Suomessa ei ole montaa "täysmittasta" reenitilaa niin ei sitä mekään kuulemma vissiin tarvita. Mikähän ajatusmalli se tämäki on, jos ei joka paikkakunnalla semmosta oo, niin ei tarvita mekään. (Ja meille kun  riittäsi se pienempiki tila, kunhan siinä oisi vaan seinät ja katto. Ja jälkimmäisestä ei tulisi vesi läpi.)

On se vaan jännä juttu tämä perikaenuulaenen  mitäpä se hyvejää-asenne. Me ku ollaan täällä korvessa ja varsin vaen  reenaillaan, eistä mittää tavotteita ku eipä me kuitenkaan osata, nämä koerat nyt on vaan tämmösie, kuhan vaen harrastellaan, ei oo halleja muillakaan ni ei kaet sitä mekkää tarvita ku varsin vaen reenaillaan, eikästä kärsi haaveillakkaan mistään, tae aenakaan juluki niitä haaveita tuua, alakaat vielä katteelliset sitte kylillä puhumaan.

Onkohan minut adoptoitu Mäntsälästä, kun en niin millään osaa ajatella näin?

Moppi, maailman suurin pieni koira, 6v!

10.2 Mopille tuli täyteen 6 vuotta, eli pikkusen vajaasti sen ajan ollaan saatu elää koiran kanssa, joka on ehkä suurimpia persoonia maailmassa.

Mopin saaminen ei ollut sitte mikään helppo homma, monilla kasvattajilla kun on toiveena  näyttelyissä käynti. Ja meitä kun ne ei hirveesti kiinnosta, se tehtiin kyllä heti selväksi. Yksi kasvattaja teki meille aika törkyset oharitkin ja kun sitten lopussaan löytyi kasvattaja, joka nauroi kysymykselle pitääkö meidän käydä näyttelyissä olin niin onnellinen, etten uskaltanu sanoa mahollisesta pennun tulosta kuin kahdelle ihmiselle. Ajattelin, että jos oikein asiaa hehkutan, pettymys pennun tulon peruuntumisesta olisi vielä isompi.

Koska suru Riepun menetyksestä oli ollut niin valtava ajattelin koko ajan, että en ikinä anna itteni kiintyä tähän uuteen tulokkaaseen yhtä paljon, en halunnut enää ikinä kokea samaa. No, kyllä ne ajatukset taisivat hautautua jo matkalla Savonlinnasta kotiin, ei tämä yhteiskunta niin pyöri että koko ajan pelätään tulevaisuutta ;)

Moppi on sitte Kaijan ja Salmen ohella suurin syypää siihen, miksi tämä koiraharrastus valtautui tälle mallille. Ens alkuun oltiin arkitottelevaisuuskurssilla ja tokoilu aloitettiin, kun päästiin mukaan Kaijan kurssille. En ikinä unoha sitä hetkeä, kun Kaija ehotti meille kisoihin tähtäämistä, en voinu kuvitellakkaan semmosiin lähteväni! (Me muuten reenattiin just silloin liikeestä seisomista, hetki on kyllä todellakin jääny mieleen!)
MUTTA näinhän siinä sitte kävi, ekoista möllitokoista napsahti ykköstulos ja 3. sija, olin minä kyllä niiiin ylpeä tuosta koirasta!!!

Ja näläkä kasvaa syödessä ;)

Agilityssa alku oli hankalaa, sanosinko jopa epätoivosta, mutta onneksi en luovuttanu. Suurin kiitos kuuluu mahtaville kouluttajille, kummasti sitä rohkeutta ja vauhtia on löytyny.

                                          

                                            Kuva: Sari Korhonen

Ja nenä se on pienelläkin, ei oo tarvinnu jäädä paitsi haku-harrastuksestakaan, vaikkei kyseessä olekkaan mikään PK-rotu. Mutta onhan Mopilla kuitenkin nykyään PK-trimmaus :)

Jos Moppi on ollu se suurin innostus harrastusten pariin, on sen ansiosta tullut opittua myös koiran ruokinnasta  yhtä jos toista. Ne punaiseksi värjääntyneet naamakarvat aiheuttivat aikoinaan melkoisen stressin, mutta onneksi meidän eläinlääkäri ehdotti allergiatestejä. Pientä värjääntymistä aiheuttaa kyllä joskus tämäkin ruokavalio...

Ja ne kaikki yleistykset siitä, että koirasta tulee lihava, flegmaattinen ja harrastuksiin kelpaamaton nyhverö kilikuttimien poiston jälkeen voidaan unohtaa. Moppi ei oppinut avaamaan jääkaapin ovea toimen piteen jälkeen ja siitä tuli iloinen, elämästä nauttiva koiruus.

Yksi isoja mullistuksia Mopin elämässä on ollut  Mantan tulo taloon. Pari päivää meni kyräillessä, mutta kun Moppi sai tulokkaalle tehtyä selväksi kuka on kingi, yhteiselo alkoi sujumaan. Kaikilla pienillä viluisilla koirilla pitäisi olla tuuheahäntäinen ystävä <3

Kukaan ihminen ei olisi ikinä pystynyt opettamaan minulle yhtä paljon koirien sielunelämästä ja niiden kouluttamisesta kuin Moppi. On se vaan niin omalaatuinen persoona, joskus täytyy ihmetellä miten siitä voikin löytyä niin monta puolta.

 

 

 

Pakko on kyllä kuitenkin myöntää, että Mopin prinsessasyndrooma aiheuttaa joskus harmaita hiuksia. Havunneulasen pisto nurmikolla aiheuttaa sen, ettei takapihan nurmikolle voi astua viikkoon vaan on kuljettava kivetyksiä pitkin. Sohvalle ja sänkyyn ei päästä hyppäämällä, paitsi silloin kun on märkä ja kuranen ja likanen. Siivouspäivänä (=joka päivänä) asetutaan kiepille "nukkumaan" imurin eteen ja kun imuri edes pikkusen hipasee, siirrytään hyvin tuohtuneena metrin päähän ja sama toistuu ja toistuu ja toistuu. Kun on kerran säikähtänyt hallin katolta tippuvaa lunta, vieraat hallit on sen jälkeen kaikki ihan kamalia.  Kotihallilla paljaaseen lattiaan ei voi koskea, rintressat kulkee vain mattoja pitkin. Jos joskus jollain polulla risu tökkää jonnekki, se muistetaan vielä puolen vuoden päästä ja se kohta kierretään kaukaa. Kun on kerran hilipassu lentokeinun, vaatii kolmen vuoden reenin, ennenku se taas sujuu. Jos sataa vettä, ei voida mennä hihnalenkille (mehtälenkille voidaan). Jos tuomari on tokokokeissa pelottava ei tehä mitään. Jos liikkuri on pelottava ei tehä sittenkään. Jos joku haukahtaa kentän laidalla ei tehä jälleen kerran mitään. Jos joku mikä lie ahistaa niin ei tehä mitään. Ja turha kai sanoakkaan että kyllä se kotona osaa.

Ja justiisa siksi se on maailman paras ja rakastettavin koiruus.  Moppeja ei tule vastaan kuin kerran elämässä. Mutta se ei olekaan mikä tahansa koira, vaan ihan jotaki muuta, puhetta vaille ihminen mutta pikkusen viisaampi.
On ollut niin suuri onni opetella näitä koiraharrastusmaailman kommervenkkeja justiinsa Mopin kaltaisen koiran kanssa, jos opettajana olisi ollut joku tosikompi ja paremman työmoraalin omaava koira voisi omatkin ajatukset harrastamisesta olla erilaiset.

Elämässä kun on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin suorat perusasennot, esimerkiksi kupperiskeikkojen teko ja korahtelu peiton alla on paljon tärkeämpiä, sanoo Moppi. Ja Moppi on tässä(kin) asiassa ihan oikeassa.