Moppi, maailman suurin pieni koira, 6v!

10.2 Mopille tuli täyteen 6 vuotta, eli pikkusen vajaasti sen ajan ollaan saatu elää koiran kanssa, joka on ehkä suurimpia persoonia maailmassa.

Mopin saaminen ei ollut sitte mikään helppo homma, monilla kasvattajilla kun on toiveena  näyttelyissä käynti. Ja meitä kun ne ei hirveesti kiinnosta, se tehtiin kyllä heti selväksi. Yksi kasvattaja teki meille aika törkyset oharitkin ja kun sitten lopussaan löytyi kasvattaja, joka nauroi kysymykselle pitääkö meidän käydä näyttelyissä olin niin onnellinen, etten uskaltanu sanoa mahollisesta pennun tulosta kuin kahdelle ihmiselle. Ajattelin, että jos oikein asiaa hehkutan, pettymys pennun tulon peruuntumisesta olisi vielä isompi.

Koska suru Riepun menetyksestä oli ollut niin valtava ajattelin koko ajan, että en ikinä anna itteni kiintyä tähän uuteen tulokkaaseen yhtä paljon, en halunnut enää ikinä kokea samaa. No, kyllä ne ajatukset taisivat hautautua jo matkalla Savonlinnasta kotiin, ei tämä yhteiskunta niin pyöri että koko ajan pelätään tulevaisuutta ;)

Moppi on sitte Kaijan ja Salmen ohella suurin syypää siihen, miksi tämä koiraharrastus valtautui tälle mallille. Ens alkuun oltiin arkitottelevaisuuskurssilla ja tokoilu aloitettiin, kun päästiin mukaan Kaijan kurssille. En ikinä unoha sitä hetkeä, kun Kaija ehotti meille kisoihin tähtäämistä, en voinu kuvitellakkaan semmosiin lähteväni! (Me muuten reenattiin just silloin liikeestä seisomista, hetki on kyllä todellakin jääny mieleen!)
MUTTA näinhän siinä sitte kävi, ekoista möllitokoista napsahti ykköstulos ja 3. sija, olin minä kyllä niiiin ylpeä tuosta koirasta!!!

Ja näläkä kasvaa syödessä ;)

Agilityssa alku oli hankalaa, sanosinko jopa epätoivosta, mutta onneksi en luovuttanu. Suurin kiitos kuuluu mahtaville kouluttajille, kummasti sitä rohkeutta ja vauhtia on löytyny.

                                          

                                            Kuva: Sari Korhonen

Ja nenä se on pienelläkin, ei oo tarvinnu jäädä paitsi haku-harrastuksestakaan, vaikkei kyseessä olekkaan mikään PK-rotu. Mutta onhan Mopilla kuitenkin nykyään PK-trimmaus :)

Jos Moppi on ollu se suurin innostus harrastusten pariin, on sen ansiosta tullut opittua myös koiran ruokinnasta  yhtä jos toista. Ne punaiseksi värjääntyneet naamakarvat aiheuttivat aikoinaan melkoisen stressin, mutta onneksi meidän eläinlääkäri ehdotti allergiatestejä. Pientä värjääntymistä aiheuttaa kyllä joskus tämäkin ruokavalio...

Ja ne kaikki yleistykset siitä, että koirasta tulee lihava, flegmaattinen ja harrastuksiin kelpaamaton nyhverö kilikuttimien poiston jälkeen voidaan unohtaa. Moppi ei oppinut avaamaan jääkaapin ovea toimen piteen jälkeen ja siitä tuli iloinen, elämästä nauttiva koiruus.

Yksi isoja mullistuksia Mopin elämässä on ollut  Mantan tulo taloon. Pari päivää meni kyräillessä, mutta kun Moppi sai tulokkaalle tehtyä selväksi kuka on kingi, yhteiselo alkoi sujumaan. Kaikilla pienillä viluisilla koirilla pitäisi olla tuuheahäntäinen ystävä <3

Kukaan ihminen ei olisi ikinä pystynyt opettamaan minulle yhtä paljon koirien sielunelämästä ja niiden kouluttamisesta kuin Moppi. On se vaan niin omalaatuinen persoona, joskus täytyy ihmetellä miten siitä voikin löytyä niin monta puolta.

 

 

 

Pakko on kyllä kuitenkin myöntää, että Mopin prinsessasyndrooma aiheuttaa joskus harmaita hiuksia. Havunneulasen pisto nurmikolla aiheuttaa sen, ettei takapihan nurmikolle voi astua viikkoon vaan on kuljettava kivetyksiä pitkin. Sohvalle ja sänkyyn ei päästä hyppäämällä, paitsi silloin kun on märkä ja kuranen ja likanen. Siivouspäivänä (=joka päivänä) asetutaan kiepille "nukkumaan" imurin eteen ja kun imuri edes pikkusen hipasee, siirrytään hyvin tuohtuneena metrin päähän ja sama toistuu ja toistuu ja toistuu. Kun on kerran säikähtänyt hallin katolta tippuvaa lunta, vieraat hallit on sen jälkeen kaikki ihan kamalia.  Kotihallilla paljaaseen lattiaan ei voi koskea, rintressat kulkee vain mattoja pitkin. Jos joskus jollain polulla risu tökkää jonnekki, se muistetaan vielä puolen vuoden päästä ja se kohta kierretään kaukaa. Kun on kerran hilipassu lentokeinun, vaatii kolmen vuoden reenin, ennenku se taas sujuu. Jos sataa vettä, ei voida mennä hihnalenkille (mehtälenkille voidaan). Jos tuomari on tokokokeissa pelottava ei tehä mitään. Jos liikkuri on pelottava ei tehä sittenkään. Jos joku haukahtaa kentän laidalla ei tehä jälleen kerran mitään. Jos joku mikä lie ahistaa niin ei tehä mitään. Ja turha kai sanoakkaan että kyllä se kotona osaa.

Ja justiisa siksi se on maailman paras ja rakastettavin koiruus.  Moppeja ei tule vastaan kuin kerran elämässä. Mutta se ei olekaan mikä tahansa koira, vaan ihan jotaki muuta, puhetta vaille ihminen mutta pikkusen viisaampi.
On ollut niin suuri onni opetella näitä koiraharrastusmaailman kommervenkkeja justiinsa Mopin kaltaisen koiran kanssa, jos opettajana olisi ollut joku tosikompi ja paremman työmoraalin omaava koira voisi omatkin ajatukset harrastamisesta olla erilaiset.

Elämässä kun on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin suorat perusasennot, esimerkiksi kupperiskeikkojen teko ja korahtelu peiton alla on paljon tärkeämpiä, sanoo Moppi. Ja Moppi on tässä(kin) asiassa ihan oikeassa.