Salme Mujusen toko-opissa...kyllä se kotona osaa!

Pitkästä aikaa päästiin Mantan kanssa tokoilemaan ohjatusti, Salme Mujusen oppiin.
Tunnari ja VOI-seuraaminen olivat niitä asioita, mihin ihan ensimmäiseksi halusin ammattilaisen kommentit ja eipä ollut yllätys, että se kotona niin hyvin sujunut tunnari kusi taas ihan täysin. Joku siinä nyt tökkii ja pahasti,  kun vieraaseen paikkaan mennään ja sehän meinaa sitä, että jatkossa sitä reenataan joka kerta, kun vieraalle kentälle päästään.
Tiiä johtuuko tämä ongelma siitä, että mulle tästä on tullu niin pelottava juttu vai siitä, ettei Manta ymmärrä, että ei etitä minkä tahasa ihmisen hajua vaan minun. Seuraavalla kauppareissulla täytynee ottaa kapulat mukaan ja pyytää joka ikistä ovesta sisään kävelijää hiplailemaan niitä... Tosin eniten epäilen kyllä ensimmäistä vaihtoehtoa ja Manta paineistuu liikaa minun jännittämisestä.

Kaukoja meillä pitää saada rauhallisemmaksi ja nyt taisin oppia sen tekniikan, millä saan hinkattua seisomasta istumaan-vaihtoa semmoseksi, kuin haluan sen olevan.

Peruutus menee ihan ok, loppuasentoa tarvii vahvistaa ja hitaassa kävelyssä tarviin ehottomasti joko peilin tai reenikaverin avuksi, muuten ei oikea-aikainen palkkaaminen onnistu.

Metallinoudossa isoin ongelma on ollu kapulan vinottain kantaminen, se ei kuulemma rike ole, mutta vaikeuttaa paljon siistiä luovuttamista. Neuvoksi saatiin kokeilla pienempää kapulaa ja mehän on kokeiltu. Ihan samalla lailla kantaa sitäkin, mutta luovuttaminen on kuitenkin sen kanssa helpompaa.
Lauantain reeneissä Manta palautti kapulan ravilla, mutta tästä en ressiä revi, normisti se tuo sen laukalla.

On se niin <3

Mutta se päivän paras anti, ensikertalaiset Mosse ja Saara <3. Niin mielettömän hienoa kateltavaa, kun tämä kaksikko oli ensimmäistä kertaa jonkun ulkopuolisen silmien alla reenaamassa ja palaute, mitä he saivat, taisi melkein saada silimät hikoilemaan niin minulta kuin Kaijaltakin. Kiitosta kouluttajalta saatiin mekin, mutta me ei olla ollenkaan osallisia siihen, mikä on meidän mielestä tokossa tärkeintä -koiran ja omistajan välinen suhde. Mosse on tullut Saaralle aikuisena, sen taustoista ei ole hirveästi tietoa, siinä esiintyvän rotukirjon luoja yksin tietää ja tästä kaikesta huolimatta Mosse voisi varmaan tehä vaikka kuperkeikkoja jos Saara niin pyytäisi. Sitä ei kouluttajat reenikentällä saa aikaan, kyllä se suhde luodaan siellä kotisohvalla. Te ootte niin taitavia!!!

Ja sitte aksaan. Pikkusen meinaa turhauttaa, kun reenit on vaan rumis-reenien varassa, kotona ei oo päästy ollenkaan reenailemaan. Oishan noita esteitä tuo autokatos täynnä, mutta märkä nurmikko yhistettynä koiraan ilman jarruja kuulostaa liian riskaapelilta yhistelmältä.
Viimesimmät rumisaksat meni meleko muikeasti, Mantan kans otettiin ensin kasvavaa sarjaa jossa viimesenä rengas ja olihan se mukavata huomata, miten varmuus renkaalle kasvoi reenin edetessä.
Pientä rataakin tehtiin ja sen perusteella puomi/putki erottelu olisi aiheellista ottaa mukaan kotireneihin. (Jos meillä vaan oisi se puomi! ) MUTTA nytpä ei ollutkaan ongelmana se rimojen kolistelu!
Mopilta löytyi vauhtia ja sehän kulukoo ku juna, mutta kontaktit meillä on kyllä iso ongelma, virheet tulee pääsääntösesti niiltä. (Kuvat Sari)

Ja mitästä muuta. Mehtälenkkeilyä ja reenisuunnitelman tekoa. Ja tivakkaa pohtimista lähetäänkö Mantan kanssa Rovaniemelle Juhannuksena misseilemään vaiko eikö, mutta rumat ne karvoilla koreilee. Viimesimmät päivät oon eläny siinä uskossa, että karvan lähtö alkaa olla lopuillaan ja vähällä selvittiin tänä keväänä, mutta maanantainen huoltotuokio paljasti tosiasian, nyt se vasta alkoi! Puolen koiran kokonen pohjavillakasa saatiin aikaseksi muutamalla kamman vedolla, eli mustat vaatteet pysyy nyt jonkin aikaa kaapissa ja n.kolmesti päivässä kävellään villasukat jalassa pitkin seinän vierustoja jalkoja laahaten ja parin metrin välein tyhjennetään saalis roskikseen.

Hakuilua on pikkusen rajottanu nämä viilenneet kelit, lumet ei oo sulaneet/maastot kuivuneet ollenkaan sitä tahtia mitä alkukevät ennusti, mutta elän siinä toivossa, että tulevana viikonloppuna mehtään päästään.

Pikkusen on meinannu olla hektistä tämä elämä, nytkin tuli käytyä viitenä päivänä peräkkäin Kajaanissa, mutta onneksi oma koulutus alkaa olla tältä keväältä loppusuoralla.  Vielä olisi yksi tenttipäivä ennenkesätauolle jääntiä, mutta pikkusen meinaa olla orientaatio-ongelmia tuon lukemisen kanssa. Jotenki kun nuo Tie tottelevaisuusvalioksi ja Haamuja tuulessa -kirjat tunnostaa mielenkiintosemmilta kuin perehtyminen ADHD:n hoitosuosituksiin, parentifikaatioon, perheväkivaltaan ja syömishäiriöihin...

Hektisen arjen keskellä täytyy kuitenki aina muistaa levätä...

...eikä ole pahitteeksi tehä joskus joku pieni ihminen hyvin onnelliseksi, siihen ei paljoa tarvita :)

<3