Mistä tietää että meillä asuu koiria?

Sain Katin blogista idiksen tämmöseen päivitykseen, ihan jokaisesta tassupyyhkeestä ja koiranpedistä en kuitenkaan kuvaa viittiny ottaa!

Asia tulee hyvin selväksi jo ulko-ovella...

...tai ainaki viimestään...

...eteisessä.

Tämän piti olla paikollaan vain Mantan pentuajan, mutta on osottautunu niin käytännölliseksi että siinä on ja pysyy. Sitä paitsi on kiva seurata miten vieraat kerta toisensa jälkeen telovat tuohon varpaansa.

Sängynpeitteen päällä on suojana, sattuneista syistä, hiskivälly.

Näitä riittää

Koirien huone, täällä suoritetaan kidutustoimenpiteet, mm. harjaukset ja kynsien leikkuut. Juoksumattoa ei oo muuten käytetty sen jälkeen ku Manta tuli taloon.

Kuraeteisen naulakot

Tassujen pesu paikka

Koirien eväät vie jääkaapista vähintäänki yhen hyllyn

Takapihalta

Peräkonttiin ei paljo muuta mahu...

...eikä oikeen takapenkillekkään.

Ja kukat näyttää sitte tältä, kun niitä ei ehi noiden koirien kans värkkyyltä kastelemaan. Mutta minusta kuivakukat on ihan nättejä.

 

Tänään koiruudet saivat ihan uutta herkkua, härän häntiä. Armoton show alkoi jo siinä vaiheessa kun kannoin paketin sisälle, Moppiki kurotteli takajaloillaan tiskipöydälle kun herkut oli siinä sulamassa. Mopillehan ei luut hirmu hyvin kelpaa  mutta tämän herkun se pisteli poskeensa heti. Tosin sitä ennen piti tehä pihalla kunniakierros herkku suussa että jos vaikka naapurit tulis kateellisiksi.

Paikallaolo-ongelma Mantan kans jatkuu, se nousee istumaan... Sillähän kyllä vois olla nyt joku hormonaalinen herkkiskausi meneillään, jos juoksusta lasketaan niin just nyt olis valeraskauden aika. Ei sillä kyllä mitään semmosia äitioireita oo, mutta voiskohan ne hormoonit sitte aiheuttaa tämmöstä epävarmuutta, en tiiä.
Tänä aamuna meinasi kyllä tuo herkkyys pikkusen ahistaa, pääsin yövuoron jälkeen nukkumaan siinä kaheksan huiteilla ja heräsin klo 10.45 siihen kun Manta hyppäsi sänkyyn. Se hiimaili tooooosi varovasti jalkoihin ja lähti sitte ryömimään ylöspäin, valitettavasti tuo se parikymmentä kilonen ruho ei mitenkään huomaamaton oo kun se kainaloon puskeutuu. Tietysti siinä vaiheessa Moppiki oli jo vieressä ja sai vaan miettiä siinä unenpöpperössä että kenen kieli on korvassa ja kenen kitalaessa. Pakkohan se oli nousta kun aattelin, että jos Mantalla on ulos hätä, mutta kun takaovelle pääsin ei koiraa enää näkynytkään. No se löyty sitte vaatehuoneesta nukkumasta, ketarat oikosenaan ja niin onnellisena, kun oli saanu äiskän herätettyä.

Joskus minusta tuntuu että minä en noiden ajatuksen juoksua ihan täysin ymmärrä.

Nyt oli niin mahtava herkku, että jopa Mantan piti hetken aikaa miettiä mistä päästä alottais

Barffari