lauantai 24. joulukuuta 2016

Piti taas ihan itellä ruveta meiän kuulumisia kirjottelemaan, äeti kun ei ikinä enää koneelle kerkie.
Kamalasti pitkä aika on tainnu viime päivityksestä kulua, pitäsi tuolla äetillä pikkusen ryhistäötyö ja kirjotella tänne vähän useammin.



Minun tsyykkinen puoli on kokenu tässä muutamoita raumaattisia hetkiä, pahin oli ehkä se, kun äeti väitti, että meiän nallet haisee. Se tunki ne pyykkikoneeseen ihan eläviltään ja eihän ne sille illalle ehtiny kuivua. Olikaetse kamala mennä nukkumaan ilman naista ja ei varmaan Mantallekaan uni sinä iltana helposti tullu, kun ei ollu tissi kainalossa.
Van voe sitä riemua, kun seuraavana iltana puhtaan naisen viereeni sain, ei meinannu tulla kupperiskeikoista loppua.


Minun henkinen hyvinvointi on kokenu kolauksia myös ratsastuskentällä reenuusta, se on niin möykkynen, etten minä voi edes istua siellä saati sitte mennä maahan. Minusta ois ihan hyvä, jos se lanattais ja siloteltais ja sieltä poistettasi kaikki yli 2cm halkasijaltaan olevat kivet aina silloin, kun minä oon sinne menossa.
Tosin en mee kyllä näillä keleillä maahan muutenkaan, minun sukukalleudet, siis ne mitkä on enää jälellä, ovat sen verran kylmänarat, joten jätän aina pyllyn pystyyn. Kyllä oma hyvinvointi menee aina tokosääntöjen edelle.
Äiskästä se kenttä on ihan huippu, kun siellon niin paljon häiriötä. Hevoset siinä vieressä ei Mantaa enää häirihe, mutta niiden jätökset ihan pikkusen. Kerran äeti viritti ruudun niin, että Mantan piti sinne päästäkseen juosta pskakasan yli, ei varmaan tarvi mainita, kuka joutu sille illalle suihkuun.
Kovasti meinasi äetillä olla pokassa pitelemistä silloinkin, kun se seuruutti Mantaa metrin päästä Justiina-killistä, ilman makupalaa se ei ollu onnistunu ja maksanpalasta huolimatta  tiukkaa oli tehny. Äeti sano, että COPD-potilaillakin kulkee henki jouhevammin, kuin Mantalla siinä tilanteessa.

Kylläpä se on taas maailman viisaimman koirarodun edustajalla viimosen päälle viisas ilme.

Mutta on minun elämässä jotain hyvääkin tapahtunu, päästiin loppukesästä ja syksyllä aksaamaan ja mikä parasta, hakumehtään. Ihan parasta minun mielestä ja äetin kans. Ja Mantan.
Tuossa hakuhommassa pitäsi vain niiden maalimiesten älytä, että onnistuneet reenit on paljo kiinni heidän käytöksestä. Tässä kun mentiin kerran reeniin päätteeksi nollaamaan aivot mehtälenkille, Manta haistoi potentiaalisen maalimiehen heti autosta päästyään -se ei vissiin tajunnu, että kaikki eksyneet oli jo löydetty ja maastoki kerkesi vaihtua. Sinne ne lepikkoon painelivat  niin etsijä kuin maalimieskin (saattoi se olla maalinainenkin, ei keretty tarkistamaan)  ja ei muuten jääny maalimies/nainen lihapullia pakasterasiasta tarjoilemaan -sarvet suorana kirmasi karkuun. Hyvin epäreilua käytöstä.





Manta on ollu kesän ja syksyn aikana aika huippu myös esinereeneissä, mutta äeti on ajatellu, että se johtuu siitä, että nuo esineet mitä sillä sillä on, ovat käyneet jo niin tutuiksi, että se löytää ne niin joutuin sen vuoksi. Van elähän mittään, ne pääsi tässä syksyllä reenaamaan ihan tuikituntemattomilla ihan oudoilla ihan vieraan hajusilla esineillä, eikä siinä nokka ollu kauan tuhissu, kun kaikki kolme esinettä oli löydetty. Äeti oli aika onnellinen, minen ymmärrä tuota hommaa ollenkaan.





Me päästiin syyskuun alussa pitkästä aikaa hierottavaksi ja löytyhän niitä jumeja. Muikulla oli taas ne seuraamislihakset jumissa ja kun mullaki on pitäny tuon rally-tokon vuoksi alkaa reenailemaan oikealla puolella seuraamista, äeti on ottanu sen reenisuunnitelmaan myös Mantalle. Ja olihan se sille järkytys, siis äetille, miten se voi olla niin hankalaa ja jäykkää ja vastenmielistä meille kaikille kolmelle. Suosittelen kokeilemaan teillekkin, joita rally ei kiinnosta ;)
Marraskuun puolessa välissä se meiän lemppari-täti kävi taas meitä muokkaamassa ja meistä kummastakaan ei löytynyt isompia jumeja, ainakaan toispuoleisia. Äeti sitte hokasi, että johtusko se siitä, että syksyllä toko jäi vähemmälle ja hiliputeltiin enempi aksaa, hakua ja esineitä, ts. lihakset on kuormittunu tasasemmin.



Siitä hieronnasta vielä, Manta se vaan osaa ottaa siitä kaiken irti, minäki kyllä rentoudun, mutten ihan niin täysillä. Mutta kyllä varmaan minäki rentoutuisin, jos oisin tuommonen väsyny YH.
Ihan ollenkaan ilman ennakkovarotuksia, ihan väärään aikaan Manta pamahti tiineeksi. Ja sitähän ei oo tapahtunu toviin, monet juoksut on menneet ihan ilman vauvoja, mutta nyt niitä synty senki eestä. Äetillä piti jo veispuukkiin ilimotus pistää, jotta siitä laumasta eroon päästäsi, niitä ku synty joka ilta lisää. Onneksi ottajia löyty ja vain tuo yksi, jolla on erityisen kauniit silmät ja viisas katse, jäi itelle.



Kovasti se äetie mietitytti, että miten se Muikku nuin odottamatta synnytti, mutta sitte se hokasi Lalli Partasen. Se on nuitten ihmisten uusi kummipoika, hyvin vastenmielinen eläin, jos multa kysytään, mutta kun ei aina kysytä. Meijän perheen ihmisjäsenten mielestä se on ihan huippupentu.
Pikkusen liian innokkaasti se yritti kaveriksi heittäytyä ja jonku kerran piti jo sanoa jotta prkle, ihan iholle et pakkauvu, van ei se uskonu. Mantan ei tarvinnu ku yhesti sanoa rumasana ja se totteli heti, outo homma.

Pieni puhuttelu uudelle alamaiselle


 Ja äeti sitte pääteli, että kun Manta joutu ihan pakosta sen pennun kanssa aikaa viettämään, sen äidin vaistot heräsi ja se päätti tekasta ihan oman pentueen. Sillon ku aikonaan Muikku nuista valeraskauksista kärsi, äeti luki jostain, että susilaumassa se on ihan normimeininki. Kun joku laumasta saa pennut, valeraskaudet muilla nartuilla varmistaa sen, että pennut tulee hoidettua, jos emälle sattuisi jotakin. Ihminen on ihmiselle susi -voi ku olisitteki!





Joku taitaa päästä taas kotona suihkuun.




Minoon joskus kuullu, että koirat eivät osaa ajatella  ja ne elävät tässä hetkessä eivätkä muista mitä tunti sitten tekivät ja plaaplaaplaa.  Ootte te ihmiset idiootteja.
Minä oon hyvin kuuliainen eläin eikä mulla tulisi ikinä mieleenkään mennä ihmisten työvuoron aikana sinne, minne minun ei saa mennä, eli keittiöön ja olkkariin. Tämä meidän yksinoloalue on rajattu vain meidän turvallisuuden vuoksi, meillä on käytössä kuitenkin puolet talosta eikä me suinkaan häkissä päiviä vietetä. Suurin syy tuohon koiraporttiin on se, että Manta ei edes puolivahingossa pääsisi painelemaan hellan hanikoita.
Minä oon viimeseen asti ollu hipihiljaa siitä, mitä meillä päivisin tapahtuu, kun keskenämme ollaan, mutta tuo onneton peesee käräytti ihan ite ittesä. Se kun osaa nykyään avata portin molempiin suuntiin, mutta pöytäliinaa se ei vielä oo oppinu suoristamaan. Ja kun äeti töistä tullessä kysyy, että kuka on käyny pöydällä, pistää Manta, siis se eläin, joka ei muista mitään,  silmät sikkuralle ja korvat suppuun ja luikertelee. Onhan se ihan viisas, mutta valehella se ei osaa.




Ja tuosta meidän ajattelukyvystä, kyllä minä veikkaisin, että jotain pitää aivoissa tapahtua, kun Manta päätti tuoda luun eteisestä olohuoneeseen. Äeti kun ei mieluusti päästä meitä niitä raakoja verisiä herkkuja olkkarin matolle syömään, Manta syö omansa eteisessä ja minä meijän omassa huoneessa. Siitä syystä me syödään ne erillään toisistamme, jotta ei tulis ahneuskohtaus ja me sitte nieleskeltäis ne luut liian isoina paloina ja se ei vissiin oo ihan hyväksi terveydelle.
Manta kuitenni yhtenä iltana pääti, että tämmönen laumasta eristäminen on p...seestä ja siihen on tultava muutos. Portin avaaminen lehmän/hevosen/poron sääriluun/selkärangan kanssa ei oo kuitenkaan helppoa, mutta huolimatta siitä, että me ei osata ajatella (?)  silleen lookisesti, se jostain syystä onnistui. Kuulihan sen rominan varmaan naapuritki, kun Muikku ratkasua onkelmaan selvitti, mutta niin se vaan luun sai sinne minne halusi. Ja se, miten se sen portista toiselle puolelle sai, oli jo minustakin ihan hatun noston arvonen juttu; kun tuo luun ihan siihen portin viereen, luikahtaa toiselle puolelle, avaa taas portin ja nappaa luun, pääsee sitä syömään sinne minne haluaa.
Kaiken huippu oli ollu se, että Manta oli ekana jemmannu sen luun leivinuunin taakse ja kun äeti oli kysässy, että mitä sinä Manta teit, Muikku oli kuikannu uunin takaa -ilman luuta, sen näkösenä että en mitään. Sieltä se sen herkun oli vaivihkaa hiissannu olkkarin matolle ja siinä se oli luunsa sitten syöny. Oesi se suunnaton vääryys, jos se tuon urakan jälkeen oesi siltä kielletty.



Ihan pikkusen siinä vaadittiin älyllistä ajatustoimintaa multakin, kun halusin tässä yhtenä iltana naisen kanssa sänkyyn. Menin äetin luo ja kerroin sille hyvin selvin sanoin, tai siis ilman sanoja, että tuuppa makkariin. Sitte tuijotin vuoron perään sänkyä ja ikiomaa naista ja hetihän se äeti hokasi, jotta mikä on homman nimi ja nosti minut sänkyyn ja naisen perässä. Oon minä aika hyvin nuo ihmiset osannu kouluttaa.



Reimastakin täytyy jokunen sana sanoa, papparainen voi yhtä hyvin kuin ennenkin ja ihan meinasi äetillä silimät hikoilla (=itki siihen malliin, että näytti seuraavana aamuna pallokalalta), kun se meiän vakkarikengittäjän veispuukki-päivityksen kengityksen jälkeen elokuun alussa luki. Mukavallehan se äetistä tunnostaa, kun saa kiitosta hevosen pidosta ihmiseltä, joka hevosen on tuntenu yhtä pitkään kuin äetiki, eli reilut 25 vuotta.
Jos totta puhutaan, niin kyllä siitä Reimulin hyvinvoinnista suurin kiitos kuuluu niille, jotka tuommoset olot ovat pojille järjestäneet -nimiä mainitsematta, kiitos Ellu ja Pire :)



On sillä kyllä ikäsekseen meleko lihaksikkaat persaukset. Reimalla siis.

Kun talvi alkoi tehdä tuloaan ja kelit viilenemään, äeti moneen otteeseen mietti, että voisko sitä leipäsä tienata jossain muualla, siis siellä, missä koiraharrastusta pidetään yhtä tärkeänä kuin vaikkapa hiihtoa tai luistelua. Kovasti ne ovat nuo ihmiset kyselleet, josko jostain liikenisi sisätiloja vuokrattavaksi, mutta ei niitä vaan löydy. Aika jännä homma,  puoli kylää on kuitenkin täynnä tyhjiä kiinteistöjä, kun yritys toisensa perään lopettaa toimintansa.
Hankala se on kimppareenejä yrittää järjestää, kun ei "lämmintä" (= seinät ja katto eikä tuule ) sisätilaa ole, ei oo kiva meillä koirilla ootella kylmässä autossa omaa vuoroa saati sitte reenata paikkamakuuta pakkasessa.
Siihenpä ne sitte tyssäsi taas äetin haaveet Mantan kanssa voittajan korkkauksesta. Onneksi, niiden kaukot on ihan p...seestä ja tunnari on kans sieltä melko läheltä ja ruutukaan ei oo aina niin satavarma, joten vältyn myötähäpeältä, kun eivät sinne kokeeseen ihan just nyt oo menossa.



Mutta arvatkaapa mitä. Äetie ei just nyt hetkauta p...kan vertaa reenitilojen puuttuminen tai kaukokäskyt tai kokeet tai mitkään muutkaan semmoset jutut, jotka sitä vielä reilu kuukausi sitten mietityttivät.
Onhan se moneen kertaan todettu, että aina pitää sattua jotain, ennen kuin ymmärtää, mikä tässä maailmassa on tärkeintä.
Meijän Muikku sairastui aika pahasti, tai oikeastaan tosi pahasti ja ikinä minä en oo nähny nuita ihmisiä niin surkeissaan ja paniikissa, kuin ne joku viikko sitten olivat. Äeti yritti olla reipas ja itkeä tihrusteli vaan töissä vessassa (ja valehteli lapsille että on roska silmässä), koska me aistitaan sen mielialat niin hyvin eikä se halunnut aiheuttaa Mantalle yhtään lisää ressiä.
Minen nyt tässä jaksa enkä halua enkä kykene tapahtumia kertomaan sen tarkemmin, kaikkein tärkeimmät ihmiset tietää mitä on sattunut ja kun hoidotkin on vielä kesken, turha alkaa asiaa näin julkisesti selvittämään. Äeti saapi sitten joskus kertoa asiasta tarkemmin.
Ja niille kaikkein tärkeimmille äeti haluaa lähettää ison kiitoksen tsemppauksesta <3 Että voepiki viesti "Miten Manta?"  lämmittää sydäntä niin paljon.


Ja vaikka tässä nyt mennäänkin vielä päivä kerrallaan, tilanne näyttää hyvältä. Erittäin hyvältä, jos eläinlääkärin sanoja lainataan. Manta on toipunut tästä ryykelistä hienosti, toivotaan että toipuminen jatkuu samaan malliin. Tällä hetkellä näyttää sille, että äeti alkasi olla enempi hoidon tarpeessa kuin Muikkunen, sillon meneillään joku posttraumaattinen stressireaktio tai joku semmonen, itkeä tihrustaa joka välissä -onnesta.


Siitä, että Manta on nyt elossa, me saadaan kiittää meidän maailman parasta eläinlääkäriä. Se taitaa olla loppupeleissä kuitenkin tärkeämpi, kuin reenitilat talveksi, joten just nyt ei olla muuttamassa täältä minnekkään lämpimän hallin perässä ;) Tosin se sama mies vei minun miehisyyden, sitä en voi antaa anteeksi ikinä, mutta Mantelin kanssa se kyllä taas todisti ammattitaitonsa.
Kiitoksen ansaitsee myös se sen kätyri, se joka hoitaa sen likaisen työn, eli tökkii neulalla viattomia eläimiä jopa vapaalla ollessaan -äetin ja iskän mielestä se on asiakaspalvelua jos mikä, Mantan mielestä ehkä ei.


Äeti on ihan kamala jouluhörhö, ei niin että pitäsi olla valoja ja hipleitä naapureiden iloksi vaan silleen, että sillon ollaan ihan likikkäin ja sylikkäin ja vierekkäin ja lähekkäin ja pusitaan ja halitaan niiden rakkaimpien kanssa kynttilän valossa.
Tänä jouluna nuo edellä mainitut ovat tärkeämpiä kuin ikinä, näköjään sitä ei voi koskaan ikinä aavistaakaan, mitä elämässä voi sattua ja miten pienestä se elämä voi olla kiinni
- meillä se oli kiinni yhestä kortisonipiikistä.

Joku äetin tuttu oli laittanu veispuukissa seinälleen aika hyviä ajatuksia, nämä kun te ihmiset muistasitte ettekä aina nalakuttasi joutavista.

Pidä kiinni niistä keitä sinulla on.
Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu tai mikä päivä on viimeinen.
Rakasta viimeiseen hengenvetoon asti, pidä lujasti kiinni, kerro joka päivä kuinka paljon heistä välität.
Vältä turhia riitoja, ilkeitä lauseita, koska et itsekkään ole täysin onnistunut aina olemaan kunnolla.




Näiden sanojen myötä me toivotetaan kaikille ihanaa joulua ja onnea ja terveyttä ja rapsutuksia ja rakkautta vuodelle 2017 <3


























1 kommentti:

  1. Samat sanat kuules. Ei tartte aina isoa huomiota, pienikin huomio ja kysymysmerkki kertoo että välittää ja kiinnostaa. <3

    VastaaPoista