torstai 12. toukokuuta 2016

Mopin mietteitä

 
 
 

Tässä jokunen kuukausi sitten oli meiän perheessä ihan kamala ropleema siitä, että missä meiät lenkittää. Minusta kylillä lenkkeily on hyvinni vastenmielistä silloin, kun teitä ei oo vielä puhistettu ja se kamala hiekka ja sora tökkii varpaksiin. Eikä sitä oikeen jäällekkän enää päässy muuta kuin niinä aamuina, milloin yöpakkasia oli. Ja mehtään ei päästy, ku oli liian paljo lunta.


Van onneksi löyty laijuntie, se paikka minkä varressa poijat viime kesän viettivät.  Siellon ollu puunajo käynnissä, jokainen voi vaan kuvitella missä moskassa tie on kun siinä tukkirekka on eestaas kurnassu, mutta se on äiskän sanojen mukaan sitä puhasta likaa, mikä lähtee meiän karvoista huuhtelemalla. Kylillä jos lenkki käydään, meidän tassut pitää hinkata astianpesuaineella, jotta se öljyrasvapakokaasutöhnä saatasiin pois. Eikä se lähe kunnolla silläkään.
Ei me kyllä olleskaan valiteta tästä vaihtoehosta, vaikka oonki rinsessi niin en hirveesti välitä tuosta liasta kun saan olla irti, koska silloin voin nuuksia rauhassa ja merkkailla reviiriä. Ja siinästä on muuten merkkaamista, on siellä sen verran paljon viholaisten hajuja.
Tässä yhtenä iltana, kun ilta-aurinko oikeen komiasti paistoi, äiskä luuli joutuneensa keskelle Disneyn piirrettyjä. Me oltiin (onneksi) vielä siinä vaiheessa hihnassa, kun vainu omituisista otuksista saatiin. Meiän käytöksestä äiskä hokasi, jotta nyt on haju jostain muusta ku pupujussista ja siinähän se kauris törötti, ihan likellä ja tuijotti meitä. Sekunnin sadasosan. Ja äiskä, jolla roikku kamera kaulassa, ehti vaan ajatella: "Oi ei, bambi, ja toinen, ja neljäs, ja kaheksas, ja ehkä miljoonas. Niitä oli ainaki sen verran, äiskä melkeesti lamaantu sen näyn edessä, kun ne siinä ilta-auringon loisteessa kuusikkoon kirmasivat. Harmi, kun se ei kameraan ehtiny/älynny tarttua, mutta ei se sitä näkyä varmaan ikinä unoha, todistusaineiston puuttumisesta huolimatta. Mukava tietää, että olemassa on vielä arempia eläimiä kuin minä.
Meillä on ollu ihan kamala työ yrittää jälestää niitä ja kerran Manta sai lauman ihan näköyhteyven päähän. Kovasti sitä harmitti, suoraan sanottuna v...tutti, kun lunta on niin pirusti jotta lähempää tuttavuutta ei päässy tekemään, en tiiä miksi äiskä oli ihan tyytyväinen lumitilanteeseen.

Selkeesti vainu viholaisesta saatu...

...ja vissiin myös näköhavainto.

Me ollaan äeskän kanssa molemmat sille sanoneet, jotta nartut ei pissiessään jalakaa nosta. Van ei se usko.




Ja löyty sieltä laijuntieltä yhtenä iltana jotain muutaki ihmeteltävää, äiskä jo mietti, että kettuko siellä on väijyksissä, kun minua niin kamalasti alkoi yhtäkkiä pelottamaan. Muikullaki nousi säkä pystyyn ja häntä oli siinä asennossa, jotta turpiin tulee sille joka seuraavan mutkan takaa vastaan kävelee.
No eipä kävelly, vaan makasi siinä ihan hengetönnä, kokonainen lehmä. Eihän se äiskä muistanu olleskaan, että sinne viedään ne äpylit, jotka nuin vain kuolla kupsahtaa ja tälle yksilölle ei oltu vielä ehitty pitää hautajaisia. Mulla ei ollu pienintään mielenkiintoa jäädä virsiä veisaamaan saati sitte papin tuloa oottelemaan, pakenin paikalta meleko joutuin.
Mantan kanssa äiskä sai kohtuu hyvin onnistuneet luoksetuloreenit, Muikku ku oli vissiin sitä mieltä, että nyt on ilta-appeet kohillaan. Mutta niin se vaan jätti sen ruhon ja kipitti kiltisti äiskän luo, on se joskus, ainaki silloin tällöin, aika harvoin kuitenki, aika reipas. Ja tottelevainen.







Paikotellen siellä laitumella maa oli ihan sulana jo viikkoja sitten ja me päästiin tekemään nenäreeniä. Lehmänkakka ei oo syöntikelposta meidän kummankaan mielestä, Manta siinä saattaa joskus kupperiskeikkoja tehä (äiskä oikoluki tän mun kirjotuksen, käski vaihtaa sanan joskus sanaan aina. Mutta se kakka kuivaa kohtuu joutuin ja sen saa harjattua sitte pois. Ja jos vielä kotona äpyli haiskahtaa, tervashampoo tai rexona for men ovat tosi käteviä hajun poistajia).
Meillä oli sitte kohtuu paljo haastetta löytää se herkkujen herkku, pupun papanat, sieltä viime kesäsen lehmänp...skan joukosta. Tuhina vaan kävi, kun me niitä herkkuja sieltä etittiin ja äeskä sano, että se  tuommonen luonnonmukanen toiminta on parasta, mitä ihminen voi koiralleen tarjota. En kyllä ymmärrä, miksei se laijunlenkki-iltoina halua meiltä kielisuutelmia.



Maailman parasta herkkua -pupun kakkaa!



Jos oekeen tarkkaan kattoo, voi huomata, jotta taitaa olla lehmän kakkaa ohimoilla. Ja kulmakarvoissa. Ja poskissa.

Mulla ei nyt oo mitään sen kummempia murheita jaettavaksi, varsinkaan, kun äiskä tuunasi minun pedin uusiksi. Siinä kun oli kaikki pehmikkeet ihan liiskautuneet niin pahasti, että tarvin viltin lisäpehmikkeeksi. Van nytpä äiskä leikkeli siihen pohjalle vanhasta petarista patjan ja tuhosi pari vanhaa tyynyä, jotta saatiin vielä lisää pehmikettä ja oesittepa nähneet minun ilmeen, kun ensimmäisen kerran uuteen vanhaan petiin kävelin... Lopultakin semmonen peti, että ei tunnu herne patjan alta. Ei tuntuis varmaan vesimelonikaan.



Mantalla on ollu sen verran huolia, että se alko tässä keväällä pikkusen ontumaan etustaan ja sitte takastaan ja sitte sitä toista etustaan ja sitte taas ehkä takastaan, eikä kipuja löytyny mistään nivelistä tms... Ja loppuinlopuksi vikana oli yöpakkaset, koko talven meillä on ollu aika pehmeät kelit tuolla järvellä ja kun yöpakkaset tuli, otti se kova hanki pikkusen meiän tassuille. Tai siis Mantan tassuille, minä kun liikun silleen hillitysti ja hallitusti, ainaki enimmäkseen, toisin kuin eräät. Ei ne tassut onneksi kuitenkaan ihan verille auenneet, sen verran punottivat, että syy varovaiseen kävelyyn löytyi.







Asia varmistui, kun päästiin taas hierojan käsittelyyn, isompia jumetuksia ei löytyny. Minulta löytyi jumeja niistä vanhoista tutuista paikoista, eli mm.perslihaksista ja se nyt ei oo mikään ihme -minoon semmoset 30 cm korkea ja äeti pikkusen päälle 160 cm ja jos minun etutassut käy sen parikymmentä kertaa vuorokaudessa äetin rintavarustuksen korkeudella, jäykistyy siinä pomppulihakset väistämättä.
Muikulta löyty jumeksia lapojen tienoilta ja selästä, ei kuitenkaan kovin pahoja päätellen siitä, että se taas nukahti ihan sikiuneen kesken hieronnan.





Minä oon joskus saattanu mainita, että en ihan aina ymmärrä tuota Mantan ruokahalua. Reiskalle alettiin tässä antamaan pellavarouhetta, koskapa siinä on kamalasti terveellisiä rasvahappoja ja omekoloita ja se edistää ruuansulatusta. Tuo rouhehan pitää turvottaa ennen kuin sen hopusille antaa ja se muuten turpoaa tosi paljon. Manta ei vissiin lukenu säkin kylestä sitä turvotuskohtaa, äiskä kun yllätti sen vetelemästä sitä rouhetta ihan paljaaltaan ja luoja tietää (ja Manta ite) kuin paljon sitä apetta mahaan asti meni. Ensimmäinen ajatus oli, jotta suolitukoshan siitä tulee, van eipä tullu. Eikä tullu sitäkään vaikutusta mikä äiskälle tuli, kun se sitä rouhetta päätti itekki kokeilla.
Ei se äeti siitä Reiman säkistä sitä rouhetta jugurtin joukkoon  laittanu, vaan ihan ihmisille tarkotettua rouhetta testasi, ei ehkä ois kannattanu ottaa heti täyttä annosta. Kohtuu joutuin me sieltä aamulenkiltä kotia tultiin, en viitti tässä julkisesti  alkaa selittämään mikä oli rouheen vaikutus, mutta ei meillä Mantan kanssa kovin montaa kertaa tassut kerenny maahan koskea viimesen kilometrin aikana, kun kotiin kirmastiin. Eli vaikutukset vatsan toimintaan on nyt testattu -toimii.







Mutta ei se oo terästä Mantankaan mahalaukku, äiskä ei kyllä varmaan ikinä unoha sitä näkyä, mikä sitä tässä yhtenä aamuna kohtasi klo 4.30. Kovin sillä silimiä väsytti, mutta Mantan outo ääntely vaati nousemaan ja kun herätys ois kuitenki ollu jo vartin päästä, niin samahan se oli jo nousta. Joutuin sillä karisi unet silimistä, kun syy  ääntelyyn selvisi ja ihan hyväksi se sen ylimääräsen vartin siinä aamutuimaan totesi.
 Meille ei oo ikinä kelvanneet ne semmoset naudannahkaluut ja semmonen oli pyöriny lattialla jo useamman päivän, eikä äiskälle tullu mieleenkään, että joku hyvin ahne eläin semmosen kohtuullisen kokosen nahkaranssin voisi kitusiina yön hiljaisina hetkinä nielasta. Van Mantapa nielasi. Ei se nyt niin paha juttu ois ollu, jos niitä nahkaoksennuksia ois ollu vaan siinä eteisen perintömatolla ja tortut olohuoneen matolla mutta se sohva... Ei voi muuta ku hattua Mantalle nostaa, taito se on sekin, että saa oksennettua joka ikisen sohvatyynyn, yksi taisi jäädä niin puhtaaksi, ettei sitä pesuun tarvinnu viedä.
Mutta ennenku äiskä siinä aamutuimaan ehti pesu-urakkaa alotella se kerkesi jo lyyä käet kyynärpäitä myöten ristiin -entä jos ne turvonneet nahankappaleet eivät oiskaan tulleet ulos? Ne olivat nimittäin turvonneet aika järkyttävän paljon ja harmi, kun äiskä ei sitä mäskiä, minkä se sankoon kumihanskat käessä kauhoi, ehtiny kuvata. Sitä oli nimittäin paljon.
Joskus on joku maininnu tästä meiän ruokavaliosta, että siinä on liikaa proteiinia (?????) ja luiden syöttäminen aiheuttaa kamaloita suolisto-ongelmia ja tukoksia ja vaikka mitä. Outo juttu, ikinä me ei olla luupäivien jälkeen oksennettu. 






Kai mulla jotain reeneistäki pitäsi mainita, mutta ei niistä oo paljo mainittavaa. Niin kovasti haluttais jo päästä tekemään muutaki kuin tokoa ja rally-tokoa ja nose workkia, että ihan kohta räjähetään, äiskä ensimmäisenä. Esineitä Manta on jo kertaalleen päässy tekemään ja äiskä oli aika (= ihan hirmusen) tyytyväinen kevään ekojen reenien jälkeen. Ei ollu Muikulla homma unohtunu talven aikana, minähän en tuota touhua käsitä ollenkaan. Jos ihminen ihan tahallaan hukkaa jonku ihme "esineen" mehtään, ni saapi se sen ihan itte sieltä poiski hakea. Tai sitte sen saa hakea joku einiinkorkeallaälykkyysosamäärällä-varustettu eläin, minä en niihin kuulu.






Tokossa/rallyssa on kuitenni ollu häiriöt kohillaan, me on reenailtu niitä hommia siellä Reiman kotona ratsastuskentällä ja äiskä oli kyllä aika yllättyny, miten hyvin Manta siellä keskityy. Siellä ku haisee lehmä ja niiden kakka ja hevoset on siinä ihan vieressä ja niiden kakkaa on kentällä ja kissojaki siellä on, mutta ei ne pahemmin haittaa, kun töitä tehään.


Oli se tuo äiskä aika yllättyny kyllä minunki keskittymisestä, tässä yhtenä iltana reenattiin rallya silleen, että kentällä samaan aikaan ratsastettiin ja minen muuten välittäny siitä hevoseläimestä yhtään, pikkusen kyllä ahisti sitten kun sen selkään jouduin, muttei pahasti.


Reenien virallinen valvoja

Kun minä lueskelin tätä tekstiä hoksasin, että taas minä oon kirjottanu Mantasta vaan negatiivisia juttuja. Tällä menolla se varmaan haastaa minut oikeuteen, koska yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen on rangaistavaksi säädetty teko, josta voi joutua vaikka vankilaan. Enkä minä halua vankilaan, koska siellä ei varmaan oo riittävän pehmeät pedit eikä kukaan paista aamiaiseksi silakkafileitä. Mutta otan kuitenki vielä sen riskin, että julkaisen kuvan Mantasta ja sen tissistä, tuon nallen tassuja se imeskelee silmät puoli ummessa kaikki illat. Minusta on hyvin epänormaalia käytöstä raavaalta palveluskoiralta, että ei voi mennä nukkumaan ilman nallea.


Se, että minäki haluan yöksi viereen oman naiseni on ihan eri juttu, koska minä olen seurakoira ja puudeli ja rinsessi. Se minun nainen on kyllä jo aika rupsahtanu, oikeestaan siitä on vaan nahat jälellä, mutta mulle ei oo ulkonäkö ollu ikinä se tärkein asia. Eikä välttämättä sukupuolellakaan ole väliä, kerran rakastuin yhteen käppänään, vaikka se oli mies. Mutta sillä oli tosi nätti villajumpperi päällä ja mulla oli hello kitty-jumpperi ja minusta me oltiin silleen samiksii niin siksi ihastuin.


Tuo meiän äiskä pääsi tässä yhtenä päivänä nuuhkimaan pikkiriikkistä koiranpoikasta ja se ei tehny sille ollenkaan hyvää. Minusta kun ei, sattuneista syistä, taida enää sukuni jatkajaksi olla, niin äiskällä on ollu pakko suunnata kaikki toiveet Mantaan. Muistelen, että joskus on ollu aiemminkin puhetta tuosta Mantelin astuttamisesta ja siitä, ettei nuille ihmisille kelpaa mikään muu, kuin sen jälkeläinen. Yhä vieläkin äiskä vaan pohtii sitä, miten se voisi sen uroksen antaa astua silleen ihan vaan ihan pikkusen, sen verran että syntyis vaan yksi pentunen. Ja jälleen kerran joudun kysymän, että missähän tuo ihminen oli biologian tunneilla?


Eikä nuille meiän ihmisille kukaan tänä päivänä enää pentua möiskään, ne kun ei oo niin kamalan kilpailuhenkisiä. Niiden mielestä kun koiran kanssa voi harrastaa ilman kilpailuihin tähtäämistä, vaikka kyllähän äiskä Mantan kanssa vähän sillä silmällä tokoa reenaakin.
Monesti se on tuo äeti lyöny käet kyynärpäitä myöten ristiin, kun on löytänyt jokaisen kolmen koiran kohalla kasvattajan, joiden ajatus koiran onnellisesta elämästä ei ole suoraan verrattavissa näyttely/koetuloksiin.


Mutta jotta tästä minun päivityksestä ei taas tulisi pienoisromaania, niin pakko varmaan lopettaa nyt. Varsikin siksi, kun aihe meinaa lipsahtaa koirien jalostukseen ja siitä meillä ois semmosia mielipiteitä, että tälleen julukisessa meediassa kantsii pitää turvat tukossa -puhutaan niistä sitte, jos joskus tämä ploki salasanan taakse pistetään.

Ja siitä jalostuksesta puheenollen, kuka hullu haluaa kotiinsa tämmösen ällötyksen?
 




Hyvin vastenmielinen eläin, oksettava kerta kaikkiaan, kyyläsi minua ensin metrien päästä ja lopussaan kipitti perässä kuono kiinni persreiässä. Jos se ois tähän jääny kaikki ois ollu ehkä ihan ok, mutta sitte ku alko se persepystyssäleikitään -ralli, piti jo sanoa jotta prkele lopeta tuo vouhotus.
Äiskä sano, että kantsis pikkusen ajatella tulevaisuutta, koska tuosta eläimestä kasvaa vajaassa vuodessa Nainen. En usko.  Hyiyäkällötysoksetus.
Minun ei ehkä tarvi mainita, mitä mieltä äiskä tuosta ällötyksestä oli. Enkä ees halua mainita. Pääasia on, että meille ei ole tuommosta tulossa. Ainaki luulisin niin. Tai ainaki toivosin niin.


Mieluummin syön vaikka  viis kipaletta keitetyn kananmunan valkuaisia kuin meille tuommosen ottasin ja se on muuten paljon luvattu se. Ihan puistattaa ja saan näppylöitä, siis molemmista, siitä valkuaisesta ja tuommosesta eläimestä. Yäk.











2 kommenttia: