Tokoilua, mökkeilyä, häähumua...

Nyt uskallan hehkuttaa ääneen: Minun iho on kokenu ihme paranemisen! Kun on vuosia elänyt jatkuvan kivun ja kutinan kanssa, on viimeset pari viikkoa olleet aika uskomattomia, ei kipua eikä kutinaa missään. Kyllä se niin on, että terveyttä osaa arvostaa vasta sitten, kun sen on menettänyt, eikä tätä minun tämän hetkistä tunnetta ehkä ymmärrä täysin kukaan muu kuin sellainen, joka on saman kokenut. Nyt täytyy nauttia täysillä, ei tämä tauti taida minusta koskaan pois lähteä, mutta jospa tämä nyt hetken aikaa oireettomana pysysi.

Koirien kanssa alotellaan taas tokoreenejä ihan kunnolla, Mantan ensimmäiset kenttäreenit osoitti, että reenattavaa on... Seuraamisessa keulii ja painaa, perusasennot on vinoja ja kontakti katkeilee, luoksetulossa ennakoidaan... No, jospa ne opit vielä siellä jossain takaraivossa olisivat muistissa, kun on saanu elää ku pellossa useamman viikon, ei ehkä voi täydellisyyttä odottaakkaan.
Kaukot tuntuu nyt pieneltä murheelta, nuo perusasiat pitää alkaa ihan ekana viilaamaan entiselleen.

Nenän käytössä Manta kuitenkin on kesän aikana loistanut, tuolla korvessa porukka harjoitteli golf-lyöntejä ja eivät ehkä olisi pallot sieltä vesakosta löytyneet ilman Mantaa ja Mantan nenää. Eikä siinä se nenä kauan tuhissut, taidan alkaa vuokraamaan tuota golf-kentille apupojaksi.

Moppi on taas trinsessoitunut entisestään. En tiiä, onko mökkeily ollu sille liian traumaattista, siellä on vissiin sen mielestä liikaa risuja ja liian märkää vettä. Käytiin tässä yhtenä iltana vesisateessa tuolla meidän takametässä ja Mopin ilmeestä näkyi kilometrien päähän, että kovin mieluinen ei reissu ollut. Kun sitten seuraavana päivänä (kuivalla kelillä) sinne lähettiin, huomasin yhtäkkiä ettei puudelia näy missään. Oltiin jo Mantan kanssa reilu matka kävelty polkua pitkin ja hätähän siinä jo itelle tuli. Palattiin takasi pururadalle ja siellähän se Moppi istui, sen näkösenä että sinne en tule, siellon märkää. Ei auttanu muu kuin kantaa se metsään, kyllä se sitten suostui kävelemään kun huomasi, että kanervikko oli jo kuivunut. Ei ole helppoa olla pieni ja herkkä koira...
Ja tokoilut on sujunu samaan malliin, trinsessat tekee mitä haluaa ja jos ne ei halua tehä mitään niin ne ei tee. Piste.

Joskus minusta tuntuu, että minua rakastetaan <3

Viimeinen lomaviikonloppu vietettiin siis mökkeillen, keli oli onneksi hieno sääennusteesta huolimatta. Manta nautti vapaudesta täysin rinnoin, Mopista ei ehkä voi sanoa samaa...

Mönkijäinen

Sammuhan se Mantaki lopussaan.

Rahvas väestö nukkuu lattialla, trinsessoilla ei tunnu herneet patjan alta...

Aamukahvilla

Plättyjä

Remonttireiska

Jos katse voisi tappaa...

<3

Lopuksi pitää vielä hehkuttaa kesän kohokohtaa, sain suuren kunnian toimia kaasona ihanan, rakkaan, tärkeän ja kaikkein "vanhimman" ystäväni häissä. Ja olihan ne kyllä niin ihanat häät, että en oo semmosia vielä kokenu. Keli oli mahtava, juhlapaikkana oli kotiseutumuseo, vihkiminen tapahtui ulkona, vieraita oli sen verran vähän, että aika lailla kaikki tunsivat toisensa... Ihana ilta <3

Kaaso ja morsiusneito

Ihan vähä itketti...

Sulhaspoika

<3

Teknisiä ongelmia puvun kanssa

Melko monesti illan aikana käväsin morsiamen hameen alla ;)

 

...hento kuiskaus pimeässä
se pyytää viereeni vielä jää
hyvä on hiljaa olla tässä
mennyttä en luonas enää nää
syliisi unohdun
ihoosi painaudun
hetkiseen tarraudun
ja pienet toiveet toteutuu...

Onnea ja iloa elämään Viki ja Markus, kauan tätä olikin odotettu!