Mopin mietteitä

Minä oon kuullu, että äiskän jorinat on alkaneet lukijoita kyllästyttää ja minun mietteitä on jo alettu kaivata. En oo ollenkaan yllättyny tästä.
Van mistähän sitä alottasi. Ai niin, jos vaikka siitä maanantaista, kun käytiin ihan uudella hierojalla Kajaanissa. Äiskä oli vähä epäileväinen miten minä ihan oudon ihmisen käsittelyyn antaudun, mutta kun se täti heti hokasi rapsuttaa minua kippuranapista olin ihan sulaa vahaa sen käsittelyssä. Mulla oli seuraamislihakset ja nuo valtaisat perslihakset pikkusen jumissa, mutta onneksi ei löytyny sen vakavampaa, Mantalta löyty jumeja selästä ja reisilihaksesta. Silläkään ei isompia onneksi löytynyt, tarkotus olis kuitenki mennä uusintakäsittelyyn reilun viikon päästä, oltais menty jo aiemminkin jos äiskän töiltä ois päästy. Minusta tuo työ on ihan kamala rasite noiden ihmisten elämässä, se häiritsee ihan liikaa harrastustoimintaa.
Hieronnan jälkeen pari seuraavaa päivää me jouduttiin sitte ottamaan ihan iisisti, metsälenkit oli tavallista lyhyempiä eikä otettu ees kotitokoa. Torstaina äiskä hieroskeli ja venytteli meidät ja päästiin jo ihan normimittaselle lenkillekki, meidän mielestä se lähentelee jo eläinrääkkäystä, jos ei saa vähintään yhtä vaivasta tuntia päivässä hilipatella villinä ja vapaana pitkin metsiä.

Äiskä sanoo, että metsässä juoksentelu on agilityreeniä parhaimmillaan, siellähän ne lihakset, jänteet, maksa, perna ja kaikki muutki sisällyselimet saa just sitä reeniä, mitä aksassa tarvitaan ja ennenkaikkea, kun saa nuuksia ja tonkia ja tehä kupperiskeikkoja poron kakassa ja syödä pupun papanoita aivot nollautuu ja stressitaso laskee. Se on kuulemma hyvin tärkeää meille aktiivisille palveluskoirille.
Oon kuullu maailmalta semmosia huhuja, että jotkut koirat eivät pääse harrastamaan edellämainittuja ihanuuksia, koska niiden turkit menee pilalle. Toivottavasti se ei ole totta.
Totta on kuitenki se, että on olemassa hevosia, jotka eivät ikinä pääse tarhaan, koska ne voivat särkeä siellä ittesä. Minusta tunti maneesissa ja tunti narun päässä kävelyä ei ihan riitä siihen, että hevosen kokoinen eläin olisi onnellinen.
En ihmettele yhtään äiskän uranvaihdosta, paitsi että löytyy sieltä lastensuojelulaistakin niitä porsaanreikiä, jos niitä eläinsuojelulaistakin löytyy.

Tästäpä tuliki mieleen se, miten kilpailukeskeiseksi tämä koiraharrastuskin on menny,  välillä tulee semmonen olo, että et voi sanoa harrastavasi sitä tai tätä, jos et siinä kilpaile. Kyllä tuolle meidänkin äiskälle kilpaileminen on tärkeätä ja se kaikesta paniikinomaisesta jännittämisestä huolimatta tykkää siitä, mutta ei se kilpailemisen vuoksi meidän kanssa harrasta. Se harrastaa siksi, että me oltais onnellisia. Me koirat kun emme todellakaan mieti, reenataanko tässä nyt kisat mielessä, meistä on vaan ihan pirun kiva touhuta teidän kanssa.
Jokaisen ihmisen pitäisi minun mielestä muistaa se, että miten me eläimet ollaan teidän armoilla. Mehän vaan alistutaan kohtaloomme, oli se minkälainen tahansa, koska ei me muuta voida.

Äiskä intti joskus vuosia sitten ystävänsä kanssa siitä, minkä kokoisen häkin minä tarvin autoon, olisin kuulemma pärjänny pienemmässäkin, minkä äiskä osti. Olisin ihan varmaan pärjänny,  koska mulla ei nyt vaan ole mahollisuuksia valittaa. Mukavahan se ois ollukki reissata tunti tolokulla häkissä missä et asentoa pysty vaihtamaan, mutta oisinhan minä pärjänny, jos äiskä ois niin päättäny. Ja koskapa minä en ikinä voi valioitua tokossa tai agilityssa, eikä minulla taida sinne hakukokeeseenkaan olla asiaa, niin minuthan voisi hylätä tuonne sohvanpohjalle notkumaan, miksi sitä harrastaisi kun ei niitä titteleitä kuitenkaan tulla ikinä saamaan.

Minä voisin kyllä kirjotella tästä antakaa hyvät ihmiset meidän olla koiria eikä tennismailoja- aiheesta vaikka kuinka, mutta just nyt minun henkilökohtaisessa elämässä on huomattavasti suurempiakin pohdinnan aiheita. Nimittäin äiskän jatkuvasti kasvava halu saada itelle Mantan jälkeläinen.
Järki hoi... Ensinnäki sillä ei ois ikinä varaa pitää seittemää koiraa. Ja toiseksi, sillä ei riittäis aika niille. Ja kolmanneksi, minä en enää millään jaksaisi kouluttaa yhtäkään koiraa.
Oon kuullu, kun iskä ja äiskä aina sillon tällön aiheesta keskustelee ja minun mielestä niiden tietämys koirien jalostuksesta on niin onnetonta, että siinä on neljäs syy miksi asiaa ei kannata edes harkita.

Äiskähän on mm. saanu ihan huikeen idiksen, eli jos se astuttais Mantan silleen pikana, suomeksi sanottuna sen verran vaan, että vain se kaikkein nopein koiranalku ehtis sinne, minne ne kaikki miljoona muutakin pyrkivät. Josko näin syntysi vain yksi pentu, toivoo meidän äiskä, joka ei ilmeisesti ole kovinkaan skarppina biologian tunneilla aikoinaan ollu.
No, iskä (edelleenkin se sama mies, joka ei meille sitä toista koiraa halunnu) taas on sitä mieltä, että tulevan uroksen pitäsi olla semmonen epämääränen nysvö, peräkammarin poika joka ei innostu mistään ja jota ei kiinnosta mikään, ei edes lammastuhero, oravat, frisbee, porot, vesiletkut, painepesurit, hämähäkit, kärpäset, poreamme, suihku, harakat, lumihiutaleet tai tuorekurkun leikkaaminen.
Hakusessa on jalostushommat molemmilla, kun eivät ymmärrä mikä on tässä asiassa tärkeintä, ja se on häntä. Ihan ensimmäinen homma urosta valitessa olisi kiinnittää huomio siihen, minkä kokoinen se on, paljonko siinä on karvoja, kuin tiheästi se heiluu ja onko sen käyttö hallinnassa.
Ennen minäkin olin sitä mieltä, että tuomareiden höpinät sen asennosta ovat pikkusen yliampuvia, jos se nyt osimoilleen siitä persreiän yläpuolelta lähtee niin eiköön tuo siinä ropan jatkeena vältä. Mutta kun on elänyt kolme vuotta eläimen kanssa, jolla tuota jatketta riittä ihan omiksi ja vaikka naapureidenkin tarpeiksi, alkaa se tökkiä. Se kun on aina tiellä. Kun ollaan oltu lenkillä kameran kans, suuri osa kuvista on pelkkää Mantan häntää. Kun nukun kaikessa rauhassa sängyn päällä, Manta pyyhkäsee paikalle, tempasee nallen kainaloon ja heilauttaa sen häntäsä minun päälle. Sama toistuu jos erehyn päivätirsat sohvalla ottamaan. Parhaassa tapauksessa se ei hahmota sitä peräpäätään ollenkaan, on sattunu useammankin kerran kuin yhesti, että se on tyynen rauhallisesti istunu minun päälle. Niissä tilanteissa tyydyn vain tuimaan katseeseen, rahvaalle väestölle on turha selittää mitä tarkoittaa käytöstavat.

Mutta jos nyt siis niin kävisi, että äiskä herkiäisi köyhtymästä ja ne kaikki seittemän  pentua voisi meille jäädä, niin kyllähän se tuleva tuleva isä pitäsi valita hännän perusteella. Eli sitten kun äiskä  ilmottaa ottavansa lopputilin (=se on saanu lottovoiton, vaikkei ees lottoa, paitsi viime lauantaina epätoivon siivittämänä se sen teki), kannattaa kaikkien lyhyt- ja kaljuhäntäisten laitella viestiä minulle.
On se kumma, ettei edes iskä tätä häntäongelmaa käsitä, se oli kuitenki sen puhelin, josta se näyttö sillon hajosi, kun Manta vaan heilutti Häntää. Toisaalta, oppipahan, ei niitä vempaimia ihan siihen pöydän reunalle kannata jättää. (Äiskä muuten käski kirjottaa että ei oppinu, se siirtää niitä keskemmäksi pöytää joka päivä monta kertaa.)

Ajatelkaapa itte, tuo häntä...

...yhistettynä tuohon luonteeseen...

...siitä ei voi seurata mitään hyvää.
Sitä paitsi, koira jonka suurinta herkkua on tuorekurkku, on  vähintäänkin outo, ja sekin voi olla periytyvä ominaisuus.

Van mitästä muuta. Manta on lopussaanki, pitkän harkinnan jälkeen, siirtyny samanlaiseen ruokavalioon kuin minäkin, eli lihaa, kasviksia ja luita. Kaapissa oottaa kyllä pikkusäkki nappulaa kaiken varalta, jos tämä ruokavalio ei sille sovikkaan, mutta ainaki alku näyttää ihan hyvälle. Karva kiiltää entiseen malliin, korvat on puhtaat ja sen mitä sulamatta jää vois pistää semmosenaan taskuun. Hyvin ne nuo nappulatki Mantalle passasi, mutta äiskälle tulee vaan mukavampi mieli, kun se tasan tarkkaan tietää, mitä se meille kuppiin pistää.  Ja kun ostaa suomalaista lihaa ja luita ja mahollisuuksien mukaan suomalaisia kasviksia, on se aina kotiin päin. Ja jos ne sattuu vielä olemaan paikkakunnantuotteita (muikut, poronluut, marjajauheet...) niin aina parempi.

Harrastusrintamalla on tiiossa uusia tuulia, meille on ilmestyny dobo-pallo ja elämme siinä toivossa, että tuttavapiiristä löytyy piakkoin ihan virallinen dobo-ohjaaja. Hirveitä ei oo vielä pallon kanssa touhuttu, kun ei taidot riitä, sen verran on äiskä netistä lukenu, että koira pitää totuttaa palloon vähitellen ja eikä sitä saa pakottaa pallon päälle. Harmi kun missään ei kerrota, saako koiran pakottaa POIS pallon päältä, se on meille se paljo isompi ongelma, ainaki Mantalle. Mulla ei oo vielä omaa palloa, äiskä ei oo ihan satavarma sen koosta kun oon tämmönen linja-auton alustalla varustettu, jos/kun asiantuntijan oppiin päästään katotaan se koko sitten. Mantan palloon oon kuitenki jo tutustunu, ei tuo nyt sen kummemmalta tuntunu kuin nuo tasapainotyynyt, joiden päällä on huojuskeltu useampi vuosi.

Huomenna me lähetään äiskän kanssa kahelleen Kajaaniin, minä pääsen lopussaanki rally-tokoilemaan! En tiiä mitä se on, eikä tiiä oikeen kunnolla äiskäkään, mutta sehän nähään sitten. Ja siitä alkaaki taas meidän 5-tie tutuksi-turnee; Sunnuntaina minun rally-toko, maanantaina aksat, torstaina ja perjantaina äiskän oma koulutus, sunnuntaina Mantalla Vappu Alatalon motivaatioklinikka ja maanantaina pyyhkästään hierottavaksi.
Onneksi me osataan ottaa tuo reissaaminen levon kannalta, äiskä on joskus joutunu jossain Hyrynsalmen kohalla tarkistamaan, että ollaanko me mukana, kun me vaan nukutaan. Niin ja onneksi meillä on sen verran isot häkit, että mahutaan välillä asentoa vaihtamaan ;)