Uusi vuosi ja vanhat kujeet, tokoilua, aksailua ja hallirojektia

Vuosi vaihtui lepposissa tunnelmissa, pauke ja rytinä alkoi heti kuudelta ja puolilta öin tunnelma oli ku aikoinaan Raatteentiellä. Epätoivosesti yritin kaivautua peiton alle mielessä seuraavan aamun klo 4.45 herätys työmaalle, mutta koiruuksia ei pauke näyttänyt haittaavan, Moppi makasi jalkotaipeessa ja Manta sängyn vieressä jalat seinällä, normimeininki siis.
Kamalasti minua kyllä säälitti se koirien ulvonta, mikä kuului joka puolelta, ei tule vissiin ihan kaikilla mieleen, että ne häkissä elelevät koirat voisi ottaa pirtin puolelle edes kerran vuodessa. Se, että koira toimii metsällä eikä ammuntaa pelkää ei tarkota sitä, etteikö se saattaisi sitä tauotonta ilotulitusräiskettä pelätä.

Kävästiin tuossa reilu viikko sitten Rakki-areenalla tokostelemassa, vuokrattiin halli pariksi tunniksi ja saatiin aikaseksi sen verran hyvät reenit, että suunnitelmissa olisi päästä toistekkin. Pikkusen epäilin Mantan kykyä keskittyä tokoon hallissa, jossa yleensä vaan aksaillaan, mutta hienosti se keskittyi. Paikkamakuu oli tosi hyvä, samoin ruutu 30 metristä. Itellä pitää nyt vaan oppia, että missä vaihessa pysähyskäskyn sanon, kun juostaan satanen lasissa on täysin fysiikan lakien vastaista, että pysähys tapahtuu sekunnissa. Tosin eka ruutuun meno meni mönkään, koska Kaija keikkui kameran takana ja Mantalla piti hilipasta sen luo pikkusen poseeraamaan :). Tunnari oli ihan hakusessa ja sitä se on ollu kotioloissaki, reenit jatkuu helpotettuna...
Mopin kans otettiin luoksetuloa ja oon ilmeisesti pikkusen liikaa ottanu sitä niin, että palkka lentää samon tein taakse, pysähys oli oikeen näpäkkä, mutta välittömästi sen jälkeen lähetään ettimään palkkaa. Eli ois ehkä aihetta vaihtaa reenisysteemejä...
Ruutu meni Mopillaki hienosti, samoin paikkamakuu, joskin en oo ihan varma vinkuiko se.

Viis vinoista perusasennoista...

...tärkeintä on yhessä tekemisen riemu!

Ruutu sujui...

...molemmilla!

Satalasissa luoksetulo

Maanantaina ajeltiin sitte taas Kajaaniin, Mantan iloksi Rakki-areenalle oli palautettu kaikki agilityesteet ja olihan se riemu ylimmillään, kun radan alkuun sai päräyttää putken peräti 5 kertaa peräkkäin! Rimat oli piiiitkästä aikaa 60cm ja hyvin pysyivät ylhäällä, jos minä älysin oikein ohjata. Jaakotuksen ajotus oli melkonen kompastuskivi, sitä onneksi voidaan reenailla omalla hallilla ihan yksittäisenä esteenä, mitään sen vauhdikkaampaa ei huopamatolla uskalla ottaa.

Ja hallista puheenollen, on tässä taas saanu monet makiat naurut sen kuuluisan Kainuulaisen kateuden kustannuksella. Meillä on nyt meneillään pienehkö halli-ongelma, vesi tulee kattorakenteista läpi kolmesta kohtaa ja lienee sanomattakin selvää, että home ei oo leikin asia meidän ja koirien terveyttä ajatellen. Ollaan nyt sitte yritetty ettiä uusia reenitiloja ilman tulosta ja laitettiin nettiinkin ihan adressi, että saataisiin päättäjille esittää nimilista hallin tarpeellisuudesta. Ja siitäkös se riemu ratkesi! Jos tämän adressin linkittäminen onnistuu, niin jokainen voi halutessaan käydä kommentit lukemassa, niin meidän kuin mielipiteensä nimettömänä ilmaisseiden. Ei se vaan meikäläisen tyhmään päähän mahu, että onko se nyt joltain pois, jos me joku tyhjä tila jostain saataisiin ja siitä ihan vuokraakin maksettaisiin.
Innolla odotan, milloin itellä koittaa elämässä sellainen aika, että joutaa paneutua toisten tekemisiin sellaisella antaumuksella, millä meidän tekemisiin on paneuduttu. Toisaalta, monet naurut olisi jäänyt nauramatta ilman näitä tarinoita, mitä kylillä meiän touhuista puhutaan ;)

Koiraharrastuspaikka Suomussalmelle

Nyt vuoden vaihteessa kaikki blogit on täynnä edellisvuoden tavoitteiden toteutumisia ja tulevan vuoden tavoitteita. Meillä niitä tavoitteita ei hirveästi ollu, kun oon niitä niin huono asettamaan, haaveita toki oli.

Mopin kans olisi kyllä pitänyt jo viime kesänä käydä kopasemassa virallisia aksakisoja ja olishan sitä voinut käväistä toko-kokeissakin useammin kuin kerran, mutta pistetään ne nyt tavoitteeksi kuluvalle vuodelle. AVO1 on haaveissa, mutta tyytyväinen olen, jos saadaan edes joku onnistunut koe, oli tulos sitte mikä tahansa.
Agilityssa haaveena olisi, että jos me vieraille kentille päästään hilipasemaan,  Moppi ei häiriinny vieraista ihmisistä/pelkää vieraita esteitä, millään muulla ei oo väliä.

Mantan kans vuosi meni yli odotusten, TK1 oli haaveissa enkä kyllä osannut edes kuvitella, että ennen vuoden vaihtumista takataskussa on myös TK2. Siihen päälle vielä MH-luonnekuvaus ja se tähän astisen yhteiselomme yksi mieleenpainuvimmista jutuista, kone-karhulla käynti. Vieläki meinaa itkettää, kun sitä ajattelen, silloin tajusin, että minä taidan olla tuolle koiralle aika tärkeä.
Agilityssa edistystä tapahtui hitaasti, mutta varmasti, järki alkoi pysyä vauhdin perässä ja ehkä minäkin olen ohjaajana kehittynyt.
Kisoja me ei vielä edes suunnitella, en ota sitä riskiä, että minä jännityksissäni huseeraan radalla siihen malliin, että koira särkee ittesä. Mölleissä ehkä kävästään, paino sanalla ehkä...
Toko-rintamalla kisailut taitaa tältä vuodelta jäädä, paljon on asioita hyvällä mallilla voittajaa ajatellen, mutta pirun paljon on vielä töitä. Kaukot on ihan alkutekijöissään, jo pelkästään niitä reenatessa hurahtaa yksi vuosi ihan kevyesti.

Kaikkein tärkeintä menneessä vuodessa oli kuitenkin se, että koirat pysyi terveenä ja reenikavereiden kanssa koettiin niin monia ihanoita hetkiä niin hakumetässä, tokoreeneissä kuin mehtälenkeilläkin. Yksi mukavimmista muistoista on reissu Rovaniemelle syyskuussa, miljoonat kiitokset Saara ja Mosse sekä tietysti Susanna, oli meillä kyllä niin mukavaa!

Toivottavasti tänäkin vuonna saadaan kokea yhtä mukavia hetkiä ja koirat pysyy terveinä, enkä pistäsi pahakseni, jos jokunen viikonloppureissukin päästäisiin tekemään.

Tulevana viikonloppuna ois sitte se tamminäyttely ja kai me sinne tuon kuivan kesän oravan kanssa meen, kun Milla sen on luvannut kehään viedä. Saa nähä, jääkö se tänäkin vuonna meidän ainoaksi näyttelyksi...

Uuden vuoden lupauksen sijaan voisin semmosen pikkiriikkisen toiveen  loppuun esittää, että entäpä jos annettaisiin jokaisen tahollaan touhuta koiriensa kanssa ihan just silleen ku tykkää, niin pitkään kun ketään ei satuteta ja koiruudet voi hyvin, ei pitäisi kenenkään niin kamalasti huolehtia toisten tekemisistä eikä levitellä niitä ikäviä (ja perättömiä) juttuja ympäriinsä. Tai ainakin ennen kuin niitä levitellään, vilkaistaisiin ainaki kertaalleen peiliin.

Minkähän hyvän sitä on elämässään tehny, kun on saanu nämä kaksi omakseen <3