Toko-kokeilua

Jospa sitä sitte nyt jatkasi siitä mihin viimeksi jäin, mätsärit siis pidettiin ja mikäs se on pitäessä hyvällä porukalla, kaikki sujui hienosti ja varmaankin tuossa keväällä pidetään seuraavat. Sen verran monia on jo järkätty, että alkaa sujua rutiinilla, vaikka onhan niissä aina oma hommansa ja pieni stressinpoikanen koko ajan päällä. Näistä mätsäreistä kuuluu kyllä suurin kiitos Saaralle, joka omin pikku kätösin värkkäsi kasaan valtavan läjän naruleluja palkinnoiksi ja myyntiin.

Martti oli mun suosikki ja tuomaritki vissiin tykkäs, BIS 3!

Mutta sitte siihen Mantan kokeeseen. Tuomari oli ihan uusi tuttavuus, Marko Puranen, josta olin kuullut paljon hyvää. Kaikki mahdolliset asiat soti niin täysillä tätä meidän osallistumista vastaan, mutta lähettiin silti kokeilemaan. Paikan päällä tuli vielä yksi "ongelma" lisää, oltiin ekana suoritusvuorossa ja se ei ollu ollenkaan kivaa, muistoissa on vielä se katastrofaalinen Kajaanin koe jossa myös oltiin ekana ja sehän meni niinkuin meni...
Piti jo itelle taas kovveotuo, että ei kannata tehä ongelmia etukäteen, koira osaa ja piste. Mutta tässäpä koe kokonaisuudessaan:

Paikkamakuu  7   -oli käyny istumassa välillä, mutta menny sitte takas maahan
Seuraaminen 10
Liikkeestä maahan  9.5  -lähti pienellä viiveellä seuraamaan, muuten hieno
Luoksetulo 10
Liikkeestä seisominen  9.5  -seisomisasennossa rintamasuunta hieman vino, muuten hieno
Kaukot 7 -nousi istumaan ennen aikojaan...
Nouto  10
Estehyppy 10
Kokonaisvaikutus 10

Eli AVO1, pisteitä 180 ja 3. sija. Ja ei varmaan tarvi ees mainita, että joku oli taas aika ylpeä koirastaan <3. Tuomarista tykkäsin paljon, mutta muita koirakoita seuratessa huomasin, että tämä tuomari ei näytä verottavan pisteitä vartaloavuista ja joitain muitakin juttuja sieltä katsomon puolelta huomasi, mistä ite ois tuomarina verottanu enemmän pisteitä, mutta kaikkihan on katsojan silmissä :). Eli ei ehkä ollut mistään tiukimmasta päästä, vaikka oman suorituksen jälkeen niin ajattelinkin, tosin ihan aiheesta se meiltä noita puolikkaita pisteitä pois otti. Mutta siitäkin huolimatta voisin kyllä mennä tälle tuomarille uudestaankin, tuomaripeliä on tämäkin laji ;)

Nyt  suunnitteilla olis vielä yksi koe tälle vuodelle ja ehkä tammikuun alussa ehitään jossain käymään, ennenkuin juoksut alkaa, siinä voipi sitte vierähtää tovi jos toinenkin.
Sitte sitä onki hyvästi aikaa alkaa viilailemaan paikkamakuuta ihan alusta uudelleen ja tarkotuksena olisi päästä reenailemaan ensi vuoden puolella enemmän vieraisiin halleihin.

Ja entäpäs Moppi. Minä niin ootan, että pääsisin sen kans kokeeseen. Ja vielä enemmän odotan, jos päästäisiin sen kanssa ihan virallisiin agikisoihin. On se vaan niin pätevä noissa reeneissä, tosin vieras kenttä, vieraat ihmiset, vieraat esteet ym. voi tietysi hankaloittaa menemistä (vauhtia) jonkin verran, mutta ei kai sitä tiiä ennenku kokeilee. Ja toki kisoihin lähtemistä vaikeuttaa sekin, kun porukassa ei ole muita agilityssa kilpailevia, kynnys lähteä yksin on paljon isompi kun kukaan ei ole patistelemassa mukaan.

Joku otti taas varaslähdön

Ei ole helppoa pienellä koiralla umpihangessa

Ja ne Mantelin aksat... Keskiviikon reenien jälkeen voin todeta, että pitkässä kuusessa on meidän möllikisahaaveet, muutamien onnistuneiden reenien jälkeen tuli sitte einiintäydelliset reenit. Mutta onneksi nuo koirat osaa palauttaa meidät aina maan pinnalle ja kertoa sen, mikä on oikeasti tärkeätä. Kun oltiin herätty klo 4.45 ja kotona oltiin kahen jälkeen, olin siinä syönnin päälle mielestäni ansainnu pikkiriikkiset päikkärit, koirat kainalossa tietenkin. Moppi asettu jalkotaipeisiin, Manta tuli  istumaan viereen ja tuijotti silmiin sen näkösenä, että olis jotain keskusteltavaa. Minä siinä sille sitte latelin tulemaan totuuksia agilityn kiemuroista, kun se selvästi oli sitä vailla ja nyt on ihan turha kenenkään koirapsykologin väittää yhtään mitään siihen suuntaan, etteikö koirat muka ajattele. Kun sain  puheeni päätökseen ja kaikki patoutumat purettua, Manta otti muikkuilmeen, tökkäsi  kuononsa vasten naamaa ja antoi semmosen suutelon, että kuolaa niistetään poskionteloista vieläkin. Ja sitte se pätkähti onnellisena kainaloon. On ne niin rakkaita <3

Viime lauantaina oltiin sitte Paulan ja Kutin kanssa Muhoksella kuuntelemassa Mia Skogsterin oppeja aiheesta seuraaminen. Sain peruutuspaikan ihan viime tingassa ja olihan se taas opettavainen päivä! Aamusta oli luento ja sitte nähtiin useamman koirakon toimesta käytännössä, miten minkäkin seuraamisongelman voisi ratkaista. Ja isolla osalla ongelmat johtui motivaation puutteesta. Koiran kanssa leikkiminen on taitolaji ja ihmettelen suuresti, miksei kaiken maailman kurssien lisäksi järjestetä pennun omistajille ihan vaan leikkikursseja. Myös nameilla palkkaaminen on taitolaji, ei oo paljo merkitystä onko se nami froliggia vai hanhen maksaa, motivaatio saadaan syttymään sillä, miten se nami annetaan.
Paljon jäi kyllä takataskuun tuosta päivästä ja paljon tuli uusia kujeita omiin reeneihin, on se kyllä hienoa, että täällä pohjosessakin on mahdollisuus päästä tämän tasoisiin koulutuksiin!

Olen tietysti kuullut joskus jotain tästä Miasta, vaikken pk-jutuista älyäkkään höykäsen pöläystä, mutta olin aika hämmästynyt siitä, miten ihmisellä voikin olla tuollainen taito käsitellä koiria ja saada ne ihan liekkeihin. Ei voi kuin ihailla!

Assiesta kuuventeen, nyt koitti taas se aika vuodesta, jolloin pitää lähettää joulukortit. Niin pitkään kuin muistan, oon halunnu tehä ne ite. Entivanhaan se oli pikkusen hankalempi homma, veit filmin kehitettäväksi, katoit vasta sitte onko yksikään onnistunu ja sitte takas valokuvausliikkeeseen että tahon noita 30kpl, sitte tiimarin kautta kotiin ja yökausien kohellus kuvien, kartongin, liiman ja hileiden kans ennenku kortit oli postissa.Ja ne kaikki hilesydäntähti-hörhelöt ehti varista viiteen kertaan pois, ennenkuin sai kortit kuoreen asti, saati sitte maalimalle.
Toista se on nyt, näppää kuva, lataa koneelle, mene ifin tms. sivuille, lataa kuva sinne, valihe korttipohja ja se on siinä. Helppoa on, teoriassa, mutta todellisuus on ihan jotain muuta.
Ensinnäki Moppi ei hirveesti rakasta kuvien ottoa, joten iloisen ilmeen saamiseksi piti kuvaajalla olla kädessä ties mitä pekonisuikaleita, ennenku se marttyyri-ilme saatiin pois. Mopin kunniaksi voin kyllä todeta, että sehän töröttää näissä tilanteissa ihan sata varmasti just siinä asennossa, mihin se on käsketty just niin kauan kunnes vapaa-käsky annetaan, tosin ilme ei oo ihan joka kuvassa semmonen, että kortteihin vois kirjottaa "iloista joulua".

Mantan ajatukset taas pyörii seuraavaa rataa, kun kuvaaja heiluttelee pekonisiivua samalla kun yrittää pitää kameraa tärähtämättä yhellä kädellä: "Okei, tää istuis tälleen nättinä sekunnin. No ei irronnu pekonia, entä jos tää menis makaamaan? Entä jos heittäytyis kylelleen? Ai ei näinkään. No mä seison, tai oikeestaan voisin tulla ihan siihen sinun viereen. Ai jaa, pitää istua just tässä. No tää laittais silmät näin sihrulleen. Ei irtoa pekoni. Entä muikkuilme? Entä jos pullistan silmiä? Tai laitan korvat suppuun? Tää tulis taas sinne. Ai pitää sittenki istua täällä. Haukotus. Heeii Moppi, älä mökötä leikitääään!!! Ai pitää istua. Tää vois vaikka makoilla. Jos ryömin ihan vaivihkaa sinne, saanko sitte pekonia?"
Kaiken tämän härdellin seurauksena kuvausrekvisiittana ollut lyhde kaatui Mopin päälle ja sen jälkeen tarvittiin taas muutama pekonisiivu, ennenku Moppi uskalsi tulla lähellekkään "studiota". No, onnistuhan niistä kuitenki muutama ja kortit lähti maailmalle, tosin viime tingassa.

Aika kultaa muistot, joten kun alan ens vuonna miettimään kortti-ideaa, käyn ensin lukemassa tämän päivityksen. Ehkä sitten älyän ostaa ne vaan kaupasta. Sitäpaitsi, kohtahan se on ihan vanhanaikaista lähetellä kortteja, hyvät joulut voi toivotella tekstiviestillä ja veispuukissa. Mutta minä oonki aika vanhanaikanen ja tuo korttihärdelli vaan jotenki kuuluu joulunalusaikaan, vaikka niiden eteen joutuuki hikoilemaan. (Ja pekoniaki voi mennä jokunen siivu.)

"Äeti minen enää kestä, tee jotain tuolle Mantalle..."