Mopin mietteitä

Käytiinpäs piiitkästä aikaa mölliaksailemassa, Mantan kilpailukielto on siis päätynyt ja sekin pääsi hilipasemaan mölliradan.
Pikkusen äiskää hirvitti ja huoletti, onko talven reenit tuottaneet tulosta ja pysyykö nato-ohjus käsissä, mutta edistystä on vissiin tapahtunu. Muutama virhe siellä oli tullu, mutta äiskä oli aika onnesta mykkyrällä suorituksien jälkeen, Manta oli ollu niin hyvin kuulolla ja ennenkaikkea irronnu hyvin.
Äiskällä meinasi tulla pikkusen kiirus siinä hommassa, kun piti jäähytellä Manta ja viritellä sitte minut kisakuntoon, eihän se ees ajatellu palkintojen jakoa ennenku se huudeltiin halliin ja peräti ykkössijalle! Minä pääsin siis palkintojen jakoon ennenku oli hypänny yhtäkään estettä, tosin minua kyllä pikkusen pelotti. En hirveesti tykkää taputuksista ja palkintoakin pelkäsin, muistan kyllä hyvin, kun kerran minun palkinto sisälsi mm. lampaan päänahkaa ja minusta se oli ihan kamalan pelottava eines.

Minä kirmasin ekalla radalla (1lk) ihan viime metreillä väärään päähän putkea ja hylsyhän siitä tuli, tokalla kerralla äiskä ohjas paremmin ja tehtiin puhas rata. Ihanneaika ylittyi vajaan sekunnin verran ja äiskä oli taas onnensa kukkuloilla. Ei minua hirveesti pelottanu, mutta pikkusen olin varppeillani, sen verran se Mantan palkintojenjakotilaisuus kaihersi mieltä.

Hyppytekniikkareenit

Minun agireenit omalla hallilla on nykyään takunneet aika pahasti, minä en olleskaan tykkää meidän omasta putkesta ja kepeistä. Rakki-Areenalla niiden kans ei oo mitään ongelmaa, äiskä sanoo, että tämä kuuluu niihin prinsessasyndrooman oireisiin. Minä en myöskään voi astua hallilla paljaalle lattialle, hallin puolella meillä on kokolattiamatto, mutta muissa tiloissa on vaan tavallisia mattoja ja siellä minä loikin niinku kenkuru matolta toiselle. Sekin on prinsessaoire, kuulemma.
En oo tainnu mainitakkaan, minä en mielellään myöskään suorita iltapissejä rahvaan väestön kanssa. Joskus iltaisin äiskä raahaa minut väkisin takapihalle yhtä aikaa Mantan kans, mutta silloin minä en ainakaan samalla oven avauksella suostu sisälle tulemaan. Sanotaan, että vessassa kuninkaatkin ovat yksin, jatkaisin tähän että prinsessat myös.

Äiskä on muuten aatellu alkaa reenailemaan Mantan kans tunnaria haloilla, ne pikkiriikkiset kepukat on ihan vauvojen juttu.
Tässä yhtenä päivänä Manta löysi lenkiltä halon ja kantoi sen ylpeänä kotiin, iskä oli oikein otettu tästä, kiitteli kovasti ja laittoi halon halkolaatikkoon. Hetken päästä Manta hiimaili laatikon luo ja nosti oman halkonsa sieltä pois. Älytön ajatus iskältä, polttaa nyt toisen vaivalla pirttiin raahaama halko. Se nyt kuitenkin nostettiin jossain vaiheessa takasi sinne laatikkoon, mutta seuraavana päivänä Manta kävi sen taas sieltä hakemassa, vei vielä varmuuden vuoksi olohuoneen matolle ja järsi siihen puumerkkinsä. Siitäkin huolimatta se halko kuitenkin joutui leivinuuniin, minusta se ei ollu kovin reilua. Kantasivat ite halot yksitellen suussaan kilometrin päästä pirttiin, josko sitten osaisivat arvostaa  toisten tekemää työtä.

Tuosta halon järsimisestä tulikin mieleen, että äiskän mielestä minulla on maailman kauneimmat hampaat. Missireeneissä äiskä on kurkkinu aika monien koirien suuhun ja aika monella sitä hammaskiveä on, minullapa ei. Tai tuleehan sitä jonku verran tuonne yläkulmureihin, mutta se on helposti rapsuteltavissa pois. Vielä ei oo tarvinnu kuitenkaan turvautua eläinlääkäriin siinä asiassa ja se setä on muuten joskus kehunutkin minun hampaita, ovat kuulemma valtaisan kokoiset ja purenta semmonen niinku pitääki. Mutta minäpä syönki luita ja minun hampaita harjataan, kai ne siksikin pysyy hyvänä.
Mantankin yläkulmureita äiskä joutuu kans välillä putsailemaan, onkohan muilla koirilla nuo yläkulmurit semmoset mihin sitä hammaskiveä tulee jos tulee?

Pese hampaat yltä alta, pusu maistuu paremmalta!

Manta on jo päässy sanan mukaisesti asian ytimeen

 Minulla on muuten tapana äännellä meleko voimallisesti kun hallille mennään, se ei ole prinsessasyndrooma vaan äiskän mukaan minulla on vikaa hermorakenteessa. Joskus se äiskää ärsyttää, mutta tässä yhtenä päivänä ei ärsyttäny. Just kun kirmastiin hallille äiskän puhelin soi ja siellä oli joku ihmeen kauppias. Äiskä ei voi sietää niitä semmosia, jotka vaan jankkaavat eivätkä usko, ettei halua tilata mitään, ei siltikään vaikka kaupan päälle saisi kelloradion ja sähkövatkaimen yhdistelmän. No, tämä kauppias lopetti puhelun hyvin lyheen, toivotteli hyvät päivän jatkot ja se siitä. Eipä ihme, että lopetti, äiskän mielestä taustaäänet oli semmoset, että myyjäraukka varmaan luuli keskeyttäneensä puhelullaan eroottisen elokuvan kuvaukset, niitä minun äännähdyksiä kun ei kuulemma kovin helposti uskoisi koiran suusta tuleviksi.

Manta opiskelee enklantia

Vielä kun me tämä viikko jaksetaan kituutella, niin sitten alkaa äiskällä parin viikon loma. Iskä lähtee lappiin kelkkailemaan ja me vietetään kotona laatuaikaa ihan kolmistaan. Minä lupaan, ettei äiskän tarvi nukkua siltikään yksin suuren suuressa sängyssä, me kyllä Mantan kans ollaan sen turvana. (Äiskä käski lisätä tähän, että ihan haitaksi asti.)

Tehokkaat koirat venyttelevät koukistajat päikkäreiden yhteydessä

Iskällä ja äiskällä oli muuten viime lauantaina  vähän niinku juhlapäivä, sillon niiden ensi tapaamisesta tuli kuluneeksi 15 vuotta. Silloin kyllä äiskä asui vielä Helsingissä ja oli täällä vaan lomalla, mutta aika pian se sanoi ittesä irti työpaikastaan ja tuli tänne kesäksi kattelemaan, tuleeko hommasta mitään. Sillä olis alkanu syksyllä koulu Helsingissä, mutta kai se sitte sen verran tuohon iskään tykästy, että vaihtoi opiskelupaikan tänne. Yksi opettaja sitten syksyllä ihmetteli, miksi ihmeessä äiskä oli hylänny niin hyvän opiskelupaikan ja muuttanu tänne Kainuun korpeen. Äiskä muistaa varmaan lopun elämänsä sen opettajan sanat, kun oli selittänyt syyn. Se oli sanonu, että teit ihan oikean ratkaisun, opiskelupaikan saa aina jostain, mutta hyvää miestä ei niin helpolla löydäkkään. Ja näinhän se taitaa olla.