maanantai 13. marraskuuta 2017

Mökkeilyä

Siinä se kesä sitten meni ja syksyhi siinä sivussa. Kalenterista jos kahtoo nuiden eron huomaa, käytännössä ei oo ollu pahemmin väliä onko heinäkuu vai syyskuu, kalsarikelit kuusta riippumatta.
Se ei oo meitä hirveesti haitannu, aenakaan äetie, koska se sai elämänsä ensimmäisen kerran lomailla 5 viikkoa putkeen ja kelit oli parhaat maholliset meiän karvasten kannalta.




Siinon konkreettinen esimerkki siitä mitä tarkotetaan sanonnalla "kuuntelee vain toisella korvalla".
 
Pikkusen meinasi äetie alakukesästä huolestuttaa  meiän papparainen, se kun meinasi laihtua pikkusen liikaa ennen laitumelle pääsyä. Kun on Ukolla ikää jo se kakskytäkuus, on olemassa se riski, että ruoka ei vaan vastauvu -sitä vissiin kututaan luonnon laiksi ja sille ei voi mitään. Aika monia ajatuksia siinä kerkesi äetin mielessä pyöriä, van onneksi huoli oli turha; mukavasti alako maha pyöristyä, kun laitumelle lopussaan päästiin.






Äetillä on meinannu menneenä kesänä pikkusen silimät hikoilla, kun vanahus on kirmaillu pukkilaukkaa laitumelta ruokintakatokseen, onhan se niin uskomattoman hienossa kunnossa ikäisekseen.



Ja eihän tästä elämästä ikinä tiiä, Reima voi elää vielä kymmenen vuotta ja joku paljon nuorempi jäädä huomenna auton alle -nautitaan siis jokaisesta hetkestä.
 



Menneenä kesänä ja syksynä me ollaan vietetty kaikki mahollinen vapaa-aika minun ikiomalla mökillä ja se se on varsinainen työsiirtola.




Joka ikinen aamu menee vähintäänni puoli tuntia, että saan merkattua tilukset omakseni ja se homma pitää toistaa päivän aikana monesti, ei tosin niin tarkkaan kuin yön jälkeen. Öisin kun on viholliset liikkeellä, esim. leppälinnut, joiden elämää on saatu seurata koko kesä.





On hyvin haastavaa ja voimille ottavaa olla talouden ainoa mies, joka puolustaa reviiriään. Minä niin toivosin, että iskä tulisi helpottamaan minun urakkaa, van ei se oo älynny tulla.


Saisi se iskä ees aamusin tulla avuksi, olettasin, että sillä on pikkusen isompi virtsarakko kuin minulla, ei taho hyvin pienen eläimen rakon tilavuus riittää ihan joka petäjään.


Koskapa mökillä on paljon risuja ja märkää vettä ja on myös olemassa pieni riski, että meidät jätetään sinne yksin (kerran jättivät ainaki puoleksi tunniksi, kun lähtivät halakoja hakemaan) lepään ja kerään voimia mieluiten autossa. Jommassa kummassa, äetin auto on parempi, kun siellon oma häkki, mutta iskän autosta on parempi näkyvyys ikiomalle reviirille.




Me ollaan aina mökkeily viikonloppujen jälkeen tosi väsyneitä, mulla on nuo reviirin puolustamishommat ja ei se Mantakaan hirveästi kerkie levähtämään, se kun ei älyä, että kyllä ne ihmiset osaa käyttää kaasupulloja ja akkuporakoneita ja katiskoita ja verkkoja ihan ilman meidän apua -se hänkkäröi ihan joka paikassa mukana = haetolla.





 






 

 


Mutta on minusta ihan hyvä, että se on nuissa kalastushommissa mukana -usseamman kerran ollaan saatu iltapalaksi voissa paistettuja ahvenoita. On muuten ihan sairaan hyvää, kerran piti pikkusen kakistella, kun iskä ei kehannu ottaa  nahkaa pois, Manta ei kakistellu (kukaan ei yllättyny tästä).


Van siitä se souvinki syttyy, jos iskä ei ota Mantaa mukaan katiskoita tarkistamaan. Siinä joutuu äetihi hommasa keskeyttämään, kun Manta käy sen miljoona kertaa sille ilmottamassa, että iskä on yksin veneessä ja nyt tarttis tulla rannalle kahtomaan, ettei se vaan huku.




Ja siitä se souvinki vasta syttyyhi, jos meiät lukitaan mökkiin ja iskä ja äeskä lähtevät verkonlaskuun. Minusta siinä ei oo mitään sen erikoisempaa, mutta Mantalle se on jotain ihan hirvittävää -kai se luulee, että ne molemmat hukkuu ja sitte meistä tulis orpoja.


Tähän asti meiän kala-ateriat on ostettu ihan vaan kaupasta ja tämä kesä on ollu ensimmäinen, kun sitä on saatu ihan tuoreena syödä. Meleko joutuin Manta hokasi, että sieltä katiskasta saadaan herkkueinestä, vaikka se ensikohtaaminen ahvenen kans oli mitä oli; saalis karkasi katiskasta ja veti semmosen ripaskan laiturilla, että ilman iskän niskalenkkiotetta oesi saattanu pieni beecee kastua.
















Jos katiska on laiturin päässä, Manta kerkiää aamusin juosta sen kymmenen kertaa laiturille ja takasi äetin luo, ennenku äeti rantaan ehtii. Ja jos iskä ihan yksikseen käy ne kauempana olevat pyydykset kattomassa, on Manta vastaanottamassa saalista ennenku kukaan kerkiää kissaa sanoa.


Vaikka äeti on aika tarkka meiän ruuasta, niin mökillä mekin saadaan erityisherkkuja, paestinahventen lisäksi mm. lettuja kermavaahdolla. Ihan suunmyötästä evästä seki on.




Lettujen ja ahvenoitten ja kaikkien muiden juttujen lisäksi tuolla möksällä on siksikin niin kiva olla, kun siellä ei oo itikoita ja mäkäräisiä. Paitsi kerran oli. Tovin ne nuo ihmiset joutuvat ihmettelemään, miksi Mantassa on miljoona mäkäräistä ja missään muualla niitä ei oo. Sitten ne hokasi, että Muikerolla on SE aika ja ne verenhimoset pirulaiset haistoivat veren, ei ne muutakaan selitystä sille keksineet. Seuraavan kerran kun sinne mentiin, oli NE jo loppusuoralla eikä yhtä ainutta mäkäräistä näkyny missään.




Minun herkkä mieli on kyllä tuon mökkielämän tiimoilta joutunu kokemaan joitakin aika traumaattisia hetkiä -ei ollut nälkäkuolemakaan juhannuksen jälkeen hirveän kaukana.


Juhannuksen jälkeisellä viikolla en suostunut syömään kotona mitään, mitä tarjottiin ruokakupista. Herkut kelpasi ja luut kans, mutta kupilla irvistelin.
Seuraavana viikonloppuna mökillä vetelin appeet naamariin sitä tahtia, että äeti jo mietti, pitäsikkö hommata samanlainen ahmimisenestokuppi, niinku Mantalla kotona on.


 Ja kun kotiin palattiin, ruoka ei taas maistunu. Sitte äeti hokasi, jotta sehän vei minun ikioman liukuesteillä varustetun kupin juhannuksena mökille ja osti kotiin uuden, jonku halppiskipon. Kun ruoka pistettiin eri kippoon, niin johan alko maistumaan. Onneksi äeti hokasi, missä on vika, muuten oisin voinu vaikka nälkään kuolla. Rinsessieläimet kuolevat mieluummin nälkään, kuin syövät halppiskipoista.


Eivät iskä ja äiskäkään halua mökillä mistään kertakäyttöastioista kertakäyttöhaarukoilla syödä, yhesti ne sitä kokeilivat ja sitte hommasivat ihan kunnon välineet. Vyötärönympärykselle kertakäyttövermeet sopisivat varmaan ihan hyvin, siinä vaiheessa kun nouset pöydästä viidennen kerran hakemaan ehjän haarukan (neljä edellistä meni poikki) pyyhkien samalla salaatinkastiketta rinnuksilta, makkaran paloja ohimoilta ja potun palasia lattialta ruokahalu jotenni vaan häviää. Viimestään se häviää seuraavana aamuna, kun unen pöpperössä pskahuussiin  mennessä astut sen oven suuhun kilstonneen haarukan kappaleen päälle.
Eikä se nuiden astioiden pesu ihan kauhea homma äetinkään käsille oo, kun tuo esipesu on niin tehokas.

 
Ja kyllä minäki osallistun taloustöihin sillon, jos on esipestävänä jotain herkkujätöksiä, kuten esim. kattila, missä on sulatettu voita.


Ei kannata pakteerikammosten pakkaotuo minun mökille tai sitte tuotte omat astiat mukananne.


Toinen henkisen hyvinvoinnin päälle ottava kokemus sattui, kun olisin kaivannut apua meidän koirien omalle sohvalle pääsemiseen. Äeti touhuili keittiössä, kun minä alotin ihan kamalan sydäntä särkevän uikutuksen ja pakkohan äetillä oli vilikasta, mikä mulla on hätänä. Ja kun se sen hädän hokasi, se tuumasi vaan että Moppi, nyt menee pikkusen yli, hyppää ite. Ja niin minä jouduin tekemään, ei tullu apuja mistään, äeti jatko sipulin kuorimista huokaillen hyvin raskaasti.
En ymmärrä, minut on aina nostettu sohvalle, kun sitä vaadin, mutta nyt jouduin hyppäämään tälle kuormalavoista tuunatulle sohvalle ihan omin voimin. Ja se on muuten ainaki kakskytäviis senttiä korkea. Voi mennä vaikka lonkka sijoiltaan tai tulla ristisidevamma, kun joutuu tuolleen loikkimaan.


Sitä paitsi se on ihan liian kova. Ihmisten sohvaki on. Mutta vaikkei minua sille kivikovalle koirien sohvalle nostettukaan, niin onneksi yleensä palvelu pelaa -pehmusteita saan just niin paljon kuin niitä vaadin.


Agilityssa minen hirveästi jouva ristisiteitä ja lonkkia ajattelemaan. Äeti pistää aina rimat ihan mini korkeuksiin, koska yheksän vuotiaan ei tarvi sen mielestä loikkia kisakorkeuksia. Minoon kuitenni  sitä mieltä, että oikeus se on vanhuksellaki harrastaa ja minen rimoja tiputtele, en tehny sitä nuorempanakaan niin en tee nytkään.


Kolmas traumoja aiheuttanut juttu on Akka Kebnekaiselainen, hyvin vastenmielinen eläin, joka ilmestyi laiturin nokkaan siinä vaiheessa, kun lokit päättivät ottaa laiturin vessakseen.
Hyvin se piti lokit loitolla, mutta niin piti minutki. Kamala eläin kertakaikkiaan.



Äeti sanoo, että minun trinsessisyntrooma on iän myötä pahentunu, mutta ite oon eri mieltä. Omasta mielestäni minä oon nykyään varsinainen EräJorma, en nimittäin enää  ihan niin kamalasti järkyty märästä vedestä.



Ja oon oppinu, että kantsii tutkia kaikki lenkillä vastaan tulevat nuotiopaikat, koska sieltä voi löytyä joku herkku, niinku esim. palanen makkaran kuorta.
Äetin mielestä nuotioiden tonkiminen ei oo ollenkaan hyvä harrastus pienelle valkoiselle eläimelle.




Mutta assiesta kuuenteen, Manta on vissiin ottanu ihan tosissaan sen, että se on palveluskoira. Kun äeti tässä siivosi keittiön yläkaappeja sillä tippu luutu maahan. Manta makoili siinä lattialla (minä olin työhommissa = kuseksimassa petäjiä) ja äeti ei ois millään kehannu tulla penkiltä alas, joten se oli sanonu Mantalle, että antasitko sen luutun. Ja niin se oli palveluseläin noussu ja totellu käskyä. Siinä vaiheessa oli kyllä jo äetillä pitäny kahuta alas jakkaralta ja kaivella makkarasiivu jääkaapista palkaksi.


Kerran saunan kuistilla tiskatessa tuuli heitti pakasterasian kannen kanervikkoon ja senki palveluseläin sieltä kiltisti nouti ja toi äiskälle.
Niin se vaan on, että Mantan mielestä hän on olemassa ihmisiä varten, minusta ihmiset on olemassa minua varten.



Minä myönnän, että Manta on välillä, ainaki joskus, vähän vähemmän pöljä, van ei se tuo meiän äetikään ihan niin pöljä oo, mitä äkkiseltään voisi kuvitella. Kun se tässä yhtenä aamuna töehin lähtiissä istu pskahuussissa klo 4.20 kylymästä hytisten, se sai ihan mielettömän idiksen: tarttee hommata jumpsuitit. Äeti on aina aatellu, että se asuste on semmonen mitä se ei ikinä päällesä laita, van onneksi siperia opettaa. Siihen ku leikkaa persuksen mentävän aukon, pikkusen rikoonauhaa reunaan ja nepparit, niin on se lysti istuo hussissa -ei tarvi housut kintussa kärvistellä.
Yleensä iskä tyrmää kaikki äetin huikeat idikset, mm. sen kanala-idean (äetillä oli jo nimetki valmiina: Paula, Katri ja Meiju, kukko ois Jari, tuttujen kesken Siltsu) ja äeti on ollu joskus pikkusen tuohuksissaan siitä, että sen mielikuvitus menee tässä taloudessa ihan hukkaan.
Van elähän mittään, tämä idea persaukosta jumpsuittiin sai iskänki innostumaan. Eihän se hirveän eroottishenkinen asuste oo, mutta kaukana se on erotiikka muutenni siinä vaiheessa, kun syksyn pikkupakkasissa housut kintussa pskahuussissa istut.




Mutta on se tuo Manta välillä vähän pöljä.  Haluaisin ihan kirjallisena saada todistusaineistoa siitä, millä perusteella beecee on luokiteltu maailman viisaimmaksi koiraroduksi.


Pistää jälleen kerran epäilyttämään tuo yleistys, se en ole nimittäin minä, joka on kävelly mökillä usseamman kerran pahki lasioveen. Enkä minä ymmärrä sitäkään, miten se maailman viisaimman rodun edustaja voi luulla synnyttäneensä karvasen vaaleanpunasen porsaan (jolta minä oon syöny jo kauan aikaa sitten silmät ja kiskonu suolet ulos). Sitä se tuossa joku kuukausi sitte antaumuksella hoivasi ja imetti, ei siinä muuten mittään van ku se kuvittelee, että mummoki vois hoitaa lasta välillä. Ja äetie ku ei se homma innosta yhtään, ajatelkaapa omalle kohalle tilannetta, kun kesken parraimpien unien naamalle lätkästään kuolasta märkä porsaan nahka. Ei tunnosta hyvälle ollenkaan.

Etsi kuvasta bordercollie.






Vaikka kaikki mahollinen vapaa-aika onki purjauvuttu mökillä, niin ollaan me reenailtukki.  Kelit on ollu siihen hommaan kyllä ihan huiput, äeti kun ei mieluusti meiän kanssa reenaile sillon,  jos mittari alkaa lähennellä +20 astetta. Tokoilu jäi kesällä vähän unohuksiin ja nose work on unohettu ihan kokonaan, kun on päästy tekemään mehtähommia ja aksailemaan. On se vaan niin iso harmistus, että ei päästä hakujuttuja reenaamaan niin paljon kuin haluttaisiin -siihen kun tarvitaan muutama muuki ihminen. Minusta pitäis säätää semmonen laki, että koiraharrastajien työvuoroja suunnitellessa pitäsi ottaa huomioon myös reenikavereitten työvuorot. Ja iltavuoroja ei tarvis tehä ikinä.
Onneksi ollaan kuitenki päästy  jotain porukallakin touhuilemaan.




 


 



En muista, onko äeti joskus aiemminki asiasta maininnu, van on se kuulemma lysti reenata tälleesti, ihan ilman paineita ja ihan vaan siksi, että se on mukavaa niin koirasta kuin omistajastaki.
Ja onneksi  reeniseura on samoilla linjoilla :)






Van palataanpa vielä mökkeilyyn, me ollaan nimittäin yllätetty äeti meiän musikaalisilla lahjoilla. Ainahan mulla on ollu se soratiesyntrooma, eli alotan ujelluksen aina kun soratielle käännytään koska tiiän, että sillon mennään lenkille tai reenaamaan. Mökille mennessä Mantakaan ei osaa olla hiljaa ja mekkala on autossa semmonen, että äeti kuuntelisi melekeen mieluummin vaikka Suomipopin aamulypsyä kuin meidän versiota Wiskarin Artun mökkitiestä.



Mutta pakko se on kyllä myöntää, että vaikka mökkeily on ihan parasta ja ens kesää odotetaan melkein enemmän kuin hammaskivenpoistopäivää (= luupäivä) on kuitenkin olemassa jotaki vielä parempaa - Oma Koti <3




Vielä ku äeti tuon Papparaisen tuohon takapihalle saisi, niin koti oesi vieläki parempi paikka.



 

































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti