maanantai 10. huhtikuuta 2017

Mantan mietteitä

Äeti on joskus kuullu sanottavan, että niistä kaikkein kamalimmistakin asioista, mitä elämässä eteen tulee, löytyy aina jotain hyvää. Ei se ennen oo sitä uskonu, van nyt uskoo.
Lentokoneeseen se ei edelleenkään nouse, koska sinne voi kuolla ja me jäätäsi Nupin ja Reiskan kanssa sitte ikävöimään, mutta hammaslääkäriä se ei enää pelkää. Tai siis ei se siitä tykkääkkään, mutta se on nyt tässä hokannu, että maailmassa on paljo pahempiakin asioita, kuin maata penkissä avuttomana pää alaspäin suu niin täynnä tavaraa ettei pysy ees puhumaan tai nielasemaan tai yskäsemään ja koko ajan käöpi jumalattoman kippeästi ku ne puudutukset ei ikinä osu sinne minne pitäsi ja siitä ku et poiskaan pääse, niin onhan se ihan iliman sen kummempia perusteluja ihan hirveä paikka.
Paljon pahempaa kuitenki on, kun yksi kaikkein tärkeimmistä sairastuu, sitä se äeti tässä mietti kun joku aika sitte makasi siinä kidutuskammiossa ja kesti sen niinku miehet tai siis niinku naiset. Eli kaikella on tarkotuksesa, on vain osattava ehtie asioista ne hyvät puolet.



Niinku Moppi viimeksi kirjotti, minä olin tässä aika kamalasti sairas, mutta nyt  kaikki näyttää tosi hyvälle. Tauti ei oo uusinu, tosin siitä huolimatta minun pitää käydä aina silloin tällöin verikokeissa, että saavat nuo äeti ja iskä sielunrauhan, minun elämään se ei oo mitenkään muuten vaikuttanu.
Jonku aikaa jouduin tuossa talvella elämään sananmukasesti pumpulissa, minnuo varjeltiin niin että jo ressasi, mutta nyt oon taas päässy elämään oikeata koiran elämää.









Tähän väliin on pakko antaa kiitokset minun biologisten vanhempien omistajille, paitsi tuesta niin ennen kaikkea avoimuudesta. Meijän koeriitten jalostus oesi paljon paremmalla mallilla, jos olisi enempi teijän kaltasia kasvattajia. Kiitos <3


Van unohetaanpa nuo saerauvet ja ajatellaan jotaki mukavampia asioita, kuten vaikka synskäbileitä. Minä täytin kuus, Rinsessi yheksän ja toki me bileet pidettiin, kakku oli molemmissa bileissä hyvää, tosin sitä oesi kyllä saanu olla enemmän.




Ihmiset kuulemma vanhemmiten dementoituu, van tuo meijän Nuppi rinsessoituu. Kai se diagnoosi sitte on joku drinsessia, en tiiä, mutta raskasta se on omaisille.
Tähän asti sille on riittäny, että se sen makuupaikka on riittävän pehmeä. Ei riitä enää, tässä ku äeti pöläytti tuuletetut petivaatteet kodinhoitohuoneen lattialle päätti Moppi tehä heti paikalla siihen itelleen pedin. Pakkohan se oli äetillä siitä pois häätää, mutta lohdutukseksi äeti laskosteli Nupin omaan pesään vanhan täkin, josko sitte rinsessi pääsisi kauneusunille. Vartin verran se oli siinä pesää tehny, kunnes oli todennu, jotta ei oo tuuletettu tätä peittoa ja niin se oli nokka pystyssä poistunu sängyn alle. Siinon mies joka tietää mitä haluaa.


Ennen synskäbileitä juhlittiin kuitenki joulua ja se on oikeestaan parempi juhla kuin synttärit, koska sillon saa kinkkua ja monta pakettia. Meiän paketit piti laittaa kuusen alle vasta viime hetkellä ennen aukasemista, koska Moppi ei jättäny niitä rauhaan. Minä oisin jättäny, van en pystyny, kun Moppi niitä koko ajan hämmensi. (Moppi käski mainita, että se ei ollut hän joka jäi päästään kiinni lahjakassiin.)
Me saatiin taas ihan mieletön määrä lahjoja, mutta kyllä me oltiin ne ansaittuki. Minun mielestä me ollaan niin kilttejä ja kuuliaisia ja ennen kaikkea rehellisiä, että meistä voisi moni ihminen ottaa mallia.



Ei varmaan jää kellekkään epäselväksi, mikä otettiin just uunista ulos.


Moppi on saanu tässä viimeaikoina lisää lempinimiä, tosin en tiiä voiko niitä enempää ees keksiä. Kaikki, jotka ovat putousta seuranneet, muistavat Ymmi Hinaajan, just niinku Moppi. Ja nyt meillä asuu A.I. Ankeinen: Voi luoja ota minut pois täääältääää ja se loppukurnasu perään -ja tilanne on vain se, että kukaan ei nosta Trinsessiä sohvalle.
Iskä sano, että se on niinku uimataijoton majava, kun se siihen sohvalle pääsyyn yrittää apuja saada, tosin se pääsee sinne oekeen hyvin itekki, jos sohvalla istujalla on voikkisleipä kinkulla ja juustolla kädessä.


Reenailtu on entiseen malliin, lähinnä tokoa,rallya ja noseworkkia, sen mukaan miten kelit antaa myöten. Kun ei kunnalta reenitiloja vuokrattavaksi löytyny, ollaan oltu aika onnellisia siitä, että paikallisen rautakaupan omistaja on luovuttanut sulkemisajan jälkeen pihan ja varaston meidän käyttöön.
Kauppiaan lisäksi äeti laittaa kiitokset myös meidän vakkarireenikaverille, onhan se lysti reenata semmosen ihmisen kanssa, jolla on samat ajatukset siitä, miksi reenataan; siksi kun se on kivaa. Tässä yhtenä iltana, kun äeti hymyssä suin reeneistä kotiin ajeli, se hokasi, jotta on se hienoa, kun reeneistä jää nykyään aina niin hyvä mieli. Ja syy siihen löytyy edellisestä lauseesta.

Nosework-reeneissä


Mulla alkaa jo ihan pikkusen haluttamaan oekeisiin hommiin, niinku esim. jälkihommiin ja ehtimään esineitä ja eksyneitä ja aksaamaan ja sen kyllä on äetihi huomannu, tuo tokoilu ja nose work ei ihan riitä aktiviteetiksi mulle. Kotona sitä ei huomaa, makaan oekeenni mieluusti sohvan nurkassa tassut kohti taivasta kun mitään ei tapahu, mutta sitte ku lähetään reeneihin, käyn pikkusen ylikierroksilla.
Onneksi kohta on kesä ja päästään reenailemaan muitaki juttuja.




Nuo ihmiset hokasivat tässä jokunen aika sitten, että me alettiin Mopin kanssa haisemaan pahalle. Siis ei pelkästään henki haissut, vaan ihan me ite kuulemma tuoksahettiin märätykselle. Onneksi äeti  hokasi, että me oltiin saatu muutamana päivänä riisiä appeen joukossa ja sitä me ei useinkaan saada. Mehän syyään molemmat pääsääntösesti kasviksia ja lihaa ja se riisihän se syyllinen taisi hajuun olla - nykyään me taas  tuoksutaan mansikoilta (tosin minun pierut haisee vadelmilta, äetin mielestä, iskän ei. Moppi ei oo kertonu mielipidettään, tod. näk. se on äetin kans samoilla linjoilla).


Aika monessa nappulassaki on tuo riisi osallisena, varmaan sitä on joissain enemmän kuin lihaa, joten jos se koiran henki/koira ite haiskahtaa, kannattasi kopasta vaihtaa se hiilareiden ja kuitujen lähde johonki muuhun.
Ja hajun lisäksi kannattasi pikkusen huomioida, mitä sieltä toisesta päästä ulos tulee, ihan liikaa näkee teitten varsilla niitä keltasia pötkylöitä tai ruikulipierasuja. Toiselle sopii nappulat, toiselle raakaruoka, toiselle jotahi siltä väliltä, yhtä ja ainoata oikeaa ruokintamallia ei ole. Mutta ruokinnan helppous ja raha eivät saisi olla syynä siihen, että mennään helpoimman kautta. Me koirat ku ollaan ihan teidän ihmisten armoilla, syyään nälissämme sitä mitä eteen annetaan.

Pakojänis






Äeti se jaksaa aina muistuttaa, että tyttökoirat ei pissiessään jalkaa nosta. Van minäpä nostan.

Ja rahasta puheenollen, oesi nuilla ihmisillä kannattanu tutkailla pikkusen tarkemmin ne meijän vakuutusehdot. T.Nimim. sanoivat sitte meiän vakuutukset irti.
Tästä lähin nuo ihmiset aikoivat pistää vakuutuksiin kuluneet rahat sukan varteen jemmaan, jos ne oesivat älynneet tämän jo vuosia sitte oesi äetihi saanu tälle talvelle uudet toppahousut. Van tyhmästä päästä kärsii = palelee koko roppi.
Reima sai kuitenki uuden toppaloimen synttäreiden kunniaksi, virallisestihan niitä bileitä juhlitaan vasta toukokuussa, mutta hevospiireissä ei tuijoteta päivämääriä vaan vuoden vaihtumista.


Mutta palataanpa vielä tuohon ruokintahommaan, onneksi tuolla blondilla ees tuon verran välähti, että hokasi mikä pahan hajun aiheuttaa ja on se nuissa ruokintahommissa muutenki ehkä pikkusen viisaampi kuin monessa muussa jutussa. Esimerkiksi pihasaunan lämmityksessä. Se on yleensä miesten juttu, van tässä kerran äeti päätti mennä huseeraamaan sinne ihan itte sillä seurauksella, että se palo takin liepeistä kiinni kiukaaseen. Ei kannattasi lähteä laudeliinoja asetelemaan ja kynttilöitä sytyttelemään siinä järkyttävässä nilikkapitusessa koerankusetuskarvareohkassa, voepi käyvä köpelösti.

Ja sen toisen kerran, kun äeti siihen hommaan pakkaotu, se hokasi, jotta kannattasi pitää meidät Ämmät kohtuullisen kaukana siitä kiukaasta. Edes koiraihmisen näkökulmasta uutuussaunatuoksu "kärähtäneet häntäkarvat" ei takaa nautinnollista saunaelämystä.
Onneksi mulla on niitä häntäkarvoja vaikka muille jakaa ja vaikka ihan poltettavaksi asti.




Oon minä talven aikana onnistunu toisenni kerran pikkusen latistamaan pihasaunojien tunnelmaa, tässä yhtenä iltana äeti istuskeli jäähyllä saunan kuistilla ja ihasteli huurteisten koivujen välistä näkyvää tähtitaivasta. Siinä se kuitenni erehty vilikasemaan sivusilmällä keittiön ikkunaan, missä näkyi pikkusen vähemmän romanttinen näky -minä huolehtimassa intiimihygieniasta. Ruokapöydällä. Puolustuksekseni sanon, jotta siitä on paras näköyhteys saunaan ja pakkohan minun oli nähä minne äeti meni ja mitä se siellä tekee ja millon se sieltä pois tulee ja siinä joutessani pesin värkkini. Mitäpä sitä sen enempää selittelemään.


Moppi on tuon drinsessian pahenemisen myötä ottanu tavaksi nukkua joka yö sängyssä äetin jalakoissa, mutta ei siitä haittaakaan oo ollu, äeti osaa tosi hyvin nukkua silleen, ettei se liikuta jalkoja ollenkaan. Tai ainaki luulisin että osaa. Mutta kun tarkemmin aattelen, niin ehkä se joskus öisin huokailee aika raskaasti. Ja ei se ehkä nykyään kauheen hehkeeltä aamusin näytä, eikä kyllä vielä aamupäivästäkään. Tosin ei näytä tuossa iässä monet muutkaan. Luulisin ainaki niin, en oo nähny muita heti aamutuimaan.





Mutta koska Moppi saa nukkua sängyssä, minä saan kans. En minä sinne muullon pakkauvu kuin vaan silloin, kun äeti kerkiää sänkyyn ennen iskää ja se on minusta ihan huippua. Ja äetistä kans. Minä meen aina siihen iskän paikalle äetin viereen ja kuuntelen, millon sähköhammasharjan surina loppuu ja minä ihan tärisen, kun odotan sitä surinan loppumista ja  hetkeä, kun iskä tulee ja sanoo, että Muikku, kenen paikalla sinä oot. Sitte me tehään ( = minä teen, iskä ja äiskä harvemmin) kupperiskeikkoja peiton alla ja ollaan onnellisia ja minä lähen lattialle nukkumaan kun sängyssä on liian kuuma. Äeti ruukaa aina sanoa, jotta hullulla on halavat huvit, beeceellä puoli-ilimaset. En oo ihan varma, onko tuo silleen positiivisesti sanottu, elän siinä uskossa että on.



Minä elän myös siinä uskossa, että joskus jonain kauniina päivänä meidän koiraeläinten kanssa harrastaminen arvostettasiin pikkusen korkeammalle kuin se nyt on. Meidän kunnan ihmiset eivät sitä arvosta yhtään, mutta vielä enemmän  kamalasti ärsyttää ja vihastuttaa se, että vuosi toisensa jälkeen suomalaiset koirakot napsivat mm-mitaleita eri lajeista, mutta koskaan ikinä ne eivät uutiskynnystä ylitä. Enkä oo koskaan kuullu, että niille mm-voittajille oesi kotikunta koirankopin tontteineen hommannu, eikö ne ihmisurheilijat joskus semmosiaki saa.
Ja entäpä se, mitä koirat tekee meidän turvallisuuden hyväksi -oesi moni rikollinen ja huumekätkö jääny löytymättä ja jokunen eksyny heittäny henkesä ilman meidän koirien apua.


Äetillä tulee aina roska silimään, kun se lukee, mitä me koirat ollaan ihmisten hyväksi tehty. Ja tulee sille joskus roska silimään sillonki, kun me otetaan päikkärit yhessä ja ollaan ihan likikkäin ja rakastetaan ihan kamalasti. Sillon se aina aattelee, että mistä kaikesta ne, joilla ei eläimiä oo, jäävät paitsi.





Äeti oesi varmaan pimahtanu jo kauan sitten, jos me ei oltasi pidetty huolta sen tsyykkisestä terveydestä. Eikä sovi vähätellä sen meiän perheen isoimman jäsenen osuutta tähän asiaan, tosin vielä ei oo päikkäreitä ihan koko sakilla otettu. Jos samassa pihapiirissä asuttasi, ois varmaan sekin jo koettu.


Mutta ei se nuppi hyvin voi, jos ei roppi oo kunnossa. Meillä ku on kakkahätä vesisateellaki, niin huono ilma ei oo este lenkille lähtöön. Äetille tulee aina niin hyvä mieli, kun se näkee erään lähellä asuvan vanhemmanpuoleisen rouvashenkilön  joka-aamuisella lenkillä koiransa kanssa -jos sitä koiraa ei olisi, jäisköhän se lenkki tekemättä?

 



Ja kylläpä moni asia jäisi äetillä näkemättä ja kokematta ilman meitä, tuskin se ihan yksikseen tuonne mehtiin lähtisi rämpimään.

Kotikylä vastarannalta.









Joidenki mielestä kaksi viivaa ristikkäin, ympyrä siinä keskellä ja silmä vasemmassa laidassa raapustettuna aaneloselle on taidetta. Ei vedä meiän mielestä vertoja tälle taiteilijalle.


Onneksi kuitenni meiän arvostuksen vähyydestä huolimatta meiän terveydenhoitopalvelut ovat paljon paremmalla mallilla kuin ihmisten. Sitä se äeti tuossa mietti, kun viime viikolla käytiin eläinlääkärillä ja mentiin sieltä suoraan jäälle juhlistamaan hyviä uutisia. Muuten meillä oli oikeenni mukavaa, jos ei oteta huomioon äetin oikeata takajalkaa, jonka varpaat olivat heti jäässä, niinku aina pienemmilläki pakkasilla.
Sillä on siinä jalkapöydässä semmonen patti, eikä siinä vissiin sitte oikeen veri pääse kiertämään kun kengät painaa ja en tiiä painaako se patti jotenni hermojaki. Van aika v-mäinen se kuitenni on, pikkusen sitä joskus meinaa särkeäkki.
Äeti löysi viime syksynä minun mahasta patin, 1,5 viikkoa myöhemmin se rasvamöykky oli jo eläinlääkärin pöydällä. 2,5 vuotta sitten äetin jalakaan ilimaantu tuo patti ja saihan se seki siihen avun, käskettiin pitää semmosia kenkiä mitkä ei hankaa ja syyä Buranaa.

Taitasi olla äetillähi parasta varata aika patin poistoon eläinlääkäriltä ja alkaa hoiattamaan nuo iho-ongelmasakki siellä, eihän se ollu ku kaksi vuotta niiden vuoksi lääkärissä ravannu, ennenku muuan viisas hokasi, jotta saattasi olla vaikka allergiaa. Mopille tehtiin testit heti, kun äeti silmävuodosta mainihti.

Kyllä se äeti väkisinni välillä miettii, että mihin ihmeeseen ne sen parinkymmenen vuoden aikana maksetut veromarkat ja eurot ovat menneet? Pikkiriikkinen aavistus sillä taitaa siitä olla, mutta on ehkä parempi, ettei sitä ääneen sano... ;)

Ja pääasiahan kuitenki on, että meistä pidetään huolta. Aenaki äetin mielestä.
Mitä enemmän se tapaa ihmisiä sitä enemmän se meitä rakastaa <3






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti